Minä!

Heti vuoden alussa opettelimme esikoisen kanssa kertomaan ja osoittamaan käsimerkein uutta ikävuotta, ”kaksi!”. Samalla huushollissamme on raikunut entistä useammin ”ei ei ei!, Minä ite!”.

Olen pyrkinyt siirtymään jonkin verran sivuun ja antanut uhmaikäisen toimia itsekseen. Välillä pienet itsenäiset teot onnistuvat, mutta yhtäkkiä esimerkiksi syöminen meneekin leikiksi (mutta äiti ei saisi MISSÄÄN TAPAUKSESSA auttaa), tai pulkan vetäminen unohtuu kesken matkan (mutta äiti ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA saa vetää pulkkaa, eikä silloin ainakaan olla kyydissä).

Olen kuitenkin arjessamme jämäkkä, vaikka yritänkin antaa ”minä ite” -tilaa esikoiselle. Keksejä ei voi nakerrella tämän tästä, eikä ilman ulkovaatteita lähdetä ulos. Vanhempana tehtäväni on määrätä kaapin paikka ja ohjata oikeaan suuntaan.

”Ääääääääääää, eeeeeeeeiiiiiiiiiii. Äiti pois!!!”. Pahimmillaan neiti uhma hermostuu vaikkapa rutusta sukassa, kävelee perässäni ympäri taloa ja kitisee ja itkee. Ihan vaan kitinän ilosta. Niinä hetkinä kun olen lasten kanssa yksin ja perässäni kulkee tämä armoton palosireeni, tekisi mieleni kaivaa kaapista teippirulla ja teipata kiljuva lapsi talon toiselle laidalle ja poistua itse sille vastakkaiselle laidalle. Ihan vaan henkäisemään vähäksi aikaa.

Välillä naurattaa kun katsoo pientä kiukuttelijaa. Kummasti se kiukku vaikuttaa jotenkin etäisesti tutulta, muistuttaisikohan hieman äitiään? Kiihdytään nollasta sataan nanosekunnissa, mutta onneksi lepytäänkin nopeasti.

Toki tiesin jo odotusaikana, että näillä geeneillä lapsista ei kovin pehmeätahtoisia tule. Jos kummallakin vanhemmalla on raudanluja tahto, ei lapsestakaan taida ihan tahdotonta lammasta jalostua. Vaikka se näin uhman hetkellä raivostuttaakin, voi lohduttautua sillä ettei esikoisesta ainakaan taida kenenkään pompotettavaa tulla.