Yksinäisyys

Yksinäisyys. Se on minulle itselleni jotain sietämätöntä. ”Onhan sulla aina seuraa kun sulla on nuo lapset”. Juu, niin on. Toki olisi välillä mukavaa jos pystyisi keskustella hieman vakavammin ja ilman huutoraivokohtauksia siitä että pikkuveli konttaa kohti. Tai ehkä olisi mukavampi keskustella välillä ihan syvällisempiäkin juttuja, jotain vähän todenmukaisempaa kuin ”kun minä olin kaksi vuotta, minä lähdin kouluun. Koulussa oli mukavaa ja me esiinnyimme siellä. Siellä oli paljon ihmisiä”. Hauskoja juttuja nämäkin ovat, mutta kaipaan, sieluni suorastaan huutaa välillä kohtaamaan muitakin aikuisia.

Näin kesäaikaan kun ihmiset lomailevat ja ovat koko ajan(!) menossa, olen huomannut olevani auttamatta todella yksin. Puolisoni loma on pilkottuna useampaan jaksoon kesän mittaan, ja ne hetket kun hän on töissä (ja muut tuttavat reissussa),minä olen jäänyt ypöyksin. Yksinäisyys silloin tällöin on mukavaa, mutta jatkuessaan viikosta toiseen olo alkaa jo ahdistaa.

Kun ystävänpäivänä muutimme uudelle asuinalueelle, en tuntenut uudesta naapurustosta ketään. Tilanne ei ole juuri kummoisempi tuosta puolen vuoden takaisesta hetkestä (johtuu varmasti pitkälti siitä että naapurustomme pullistelee rakennustyömaita, asuttuja taloja ei juurikaan ole). Ei minua voi vetäytyväksi syyttää; olen erittäin sosiaalinen ja avoin. En vain ole leikkipuistoreissuillamme törmännyt moneenkaan ihmiseen. Useimmiten en juuri keneenkään. Kerhotoimintakin on kesän ajaksi pysähtynyt kokonaan, joten sellaisistakaan ei uusia tuttavuuksia löydy, ainakaan tähän hätään.

Selvittääkseni hieman tilannetta, kerrottakoon etten ole paikkakuntalaisia. Olen muuttanut tänne puolisoni kanssa työpaikan perässä muutamia vuosia sitten. Joten sellaista perinteisempääkään sosiaalista verkostoa ei ole, ja työelämässä tavatut tuttavuudet eivät ole johtaneet muutamia kaverisuhteita syvemmälle. Ja kotiäitinä ollessa äitiystäviä on kertynyt vain kourallinen. Heistä osa on palannut töihin, osa muuttanut pois ja osa niin aktiivisia ettei tapaamisiin aikaa ole kuin silloin tällöin.

Niin. Yksinäisyys voi olla myös kotiäidin ongelma. Mutta miten sen selättäisi?