1v

Ajatukset ovat viime päivinä palanneet vuoden takaisiin tunnelmiin. ”Mä niin muistan kuinka musta tasan vuosi sitten tuntui ettei tää pikkutyyppi synny ehkä ikinä”, mietin kun synnytyksestä ei ollut merkkiäkään. Muistan myös ne mietteet kun pohdin sujuuko kaikki hyvin ja onhan pikkuinen kunnossa. Katsoin kelloa pikkuisen syntymäpäivän aaton iltana ja mietin että vuosi sitten vielä ei tuntunut miltään ja tunnin päästä oli jo kova tohina. Syntymäpäivän aamuna muistelin miten makasin sairaalan sängyssä rättiväsyneenä unettoman yön jälkeen. Pikkuveljeltäni näyttävä uusi tulokas nukkui kenguruhoidossa rinnallani. Olo oli väsynyt, mutta niin onnellinen.

Yön hiljaisina tunteina kun valmistelin syntymäpäiväkakkua, mietin miten voikaan olla jo niin että pikkuinen täyttää vuoden. Vähän sisuskaluista kiristeli. Meidän perheen vauvavuodet ovat takanapäin. Ihanat, väsyttävät ja niin järjettömän suloiset ensimmäisen vuoden haparoivat harjoittelut. 

Pikkuisen syntymäpäivän aamuna nostin pienen miehen syliini. Nuuskutin vastaheränneen poikani pellavaista päätä. Hymyilytti. Se kauhea vauhti millä pikkuherra päätti syntyä vuosi sitten on edelleen nähtävissä. Pikkuinen on varsinainen vauhtihirmu. Mitä lujemmat vauhdit keinussa saa, sitä hauskempaa elämästä tulee. Mitä nopeampaa pääsee eteenpäin, sitä enemmän kikatuttaa. Kävellen, puolijouksua tai potkuautolla. Nähtävissä on vauhdin hurmaa. Sellainen on pieni mies. Samalla mietin miten onnekas olenkaan, että olen saanut nämä kaksi lasta. Tyttären ja pojan. Pienet ihmeeni. Olen heistä kiitollinen.