Salaseura

”Ai, säkin oot ihminen?” tuntuu pieni tyttäreni nykyään tuumivan pikkuveljestään yhä useammin. Pieni mönkivä vauva on vaihtunut eloisaan taaperoon, joka ehtii puuttumaan jokaiseen leikkiin ja saa käsiinsä enenevässä määrin kaiken irtaimen. Niin hyvässä kuin pahassakin.

On ollut hauskaa katsella sivusta miten esikoisen asenne kasvavaa pikkumiestä kohtaan on muuttunut. Pikkuveli on muuttunut nobodysta somebodyksi. Heillä tuntuu olevan aivan omat jutut. Sellaiset joihin aikuiset eivät pääse käsiksi. Ei tarvitse kuin katsoa toista, ja kuin sanattomasta sopimuksesta pikkuiset kihertävät. He näyttävät niin onnellisilta siitä että heillä on toisensa. Aivan kuin heillä olisi oma pieni salaseura.

En ole koskaan haaveillut suuresta perheestä. Olen toivonut että saisin lapsen, tai ehkä kaksi. Esikoisen syntymän jälkeen oma kuolevaisuus iski tajuntaan eri tavalla kuin aikaisemminkin. En ole täällä aina. Mitä sitten kun minua ja puolisoani ei enää ole? Ja miten ihanaa on että minulla itselläni on sisaruksia. Ihmisiä jotka tietävät sanomattakin mitä ajattelen, tai millainen olen. Ihmisiä joiden puoleen käännyn tiukan paikan tullen. Ihmisiä joiden kanssa riidellään ja ollaan eri mieltä, mutta silti tiedetään että toinen seisoo aina rinnalla. Siitäkin huolimatta että olisi vähän aikaisemmin käskenyt kadota hornan tuuttiin.

Sydäntäni lämmittää kun katson pienten leikkivän yhdessä. Eihän se onnistu vielä kuin joskus ja silloinkin vain hetkisen ennen kuin toinen ottaa väärän lelun ja riita on valmis 😀 Mutta silti. Siinä he ovat. Pieni taistelupari. Vaikka pikkuinen ei vielä puhukaan, on heillä yhteinen ymmärrys siitä mitä toinen haluaa. Siis niin halutessaan 😉 Kaikkien riitojenkin takaa paistaa jo nyt toisen olemassaolon tärkeys. ”Sä olet ihana. Minä rakastan sinua” esikoinen toteaa pikkuiselle.