Töissä

Kävi juuri niin kuin arvelinkin. Työ imaisi minut syövereihinsä täysin. Lähtiessäni tähän työprojektiin mukaan puolisen vuotta sitten, tiesin että vauhti kiihtyy projektin loppua kohden. Ja niinhän se kiihtyikin. Viimeisen kuukauden aikana olen useimpina päivinä ehtinyt kotiin tarjoilemaan lapsille vain iltapalan ja lukemaan iltasadun. Joinakin päivinä emme ehtineet nähdä lainkaan.

Vaikka tiesinkin lopun vaativan minulta suurta työpanosta, en ollut ajatellut miten paljon se vie lapsilta. Tai miten kovasti minua väsyttäisi pitkän päivän jälkeen ja iloisen jälleennäkemisen sijaan kuuntelin pari tuntia itkua. Nousin yöllä monta kertaa mm. täyttämään esikoisen tarpeen saada sukat jalkaan aamuviideltä vain koska hän tarvitsee äidin laittamaan sukat jalkaan ja juuri NYT.

Tai miten surkeaksi äidiksi tunsin itseni kun vein lapsia aamulla päiväkotiin kun emme olleet edellisenä päivänä edes nähneet. Kuinka lähdin päiväkodin ovesta lasten kirkuessa selkäni takana minua luokseen.

Viimeisen rutistusviikon alussa ajattelin etten enää jaksa. Olin jo fyysisestikin niin väsynyt että olisin nukkunut helposti vuorokauden. Ikävöin salaa sellaista nuoruuden aikaa kun se olisi ollut mahdollista. Mietin työtäni laidasta laitaan: miten hienoa on että juuri minut pyydettiin mukaan sen toteuttamiseen, ja miten olisinkaan ollut hullu jos olisin kieltäytynyt. Mutta miten hullu olinkaan että otin sen vastaan, ja miten paljon se vaatikaan lapsiltani.

Kiivain työtahti on nyt takanapäin. Nyt ehdin olla läsnäoleva äiti. Viettää lasteni kanssa aikaa. Ehdin hakea päiväkodista. Kieltää pikkuista syömästä hiekkaa ja kutitella leuan alta. Viedä lämpimänä päivänä jäätelölle ja pyyhkiä pienten jäätelön sottaamia kasvoja. Suukottaa niin maan perusteellisesti. Ja halata.