Extremeretkeilyä

Kävimme perheen kesken viikonloppuna retkeilemässä läheisellä luontopolulla. Tarkoitus oli kävellä noin 0,5-1km matka laavulle ja paistaa makkaraa. En ollut aikaisemmin käynyt siellä joten ajattelin että mikäpäs siinä, lähdetään vaan. Kyllä minä vielä sen matkan kävelen helposti, vaikka laskettuun aikaan ei ole enää edes kuukautta.

Jätimme automme parkkipaikalle ja sitten puolisoni päästi suustaan ne surullisen kuuluisat sanat: lähdetään tuota metsäpolkua pitkin, se oikaisee matkasta yli puolet. Epäröin ja ehdotin että olisimme menneet hiekkatietä pitkin, esikoinenkin olisi saanut kävellä ihan itse. Minä kun en enää häntä jaksa kantaa juurikaan. ”Höpsis”, sanoi puolisoni ja lähti johdattamaan perhettään oikopolulle.

Ensimmäisenä kiipesimme kallion laelle, jossa oli näkötorni. Jatkoimme sen ohi kallioista maastoa pitkin ja puolisoni sanoi ettei tästä enää pitkä ole. Selvä, ajattelin. Jatketaan vaan. Kumpuileva maasto ei toki ole enää helpointa reittiä tässä tilassa, mutta ajattelin ettei raskaus tätä retkeä estä. Polku jatkui ja jatkui ja pieneni ja pieneni. Lopulta se muuttui vetiseksi suoksi. Laahustin perässä supistelevan vatsani kanssa ja pissahätäkin vaivasi. Pitkän tarpomisen jälkeen päädyimme nuotiopaikalle ja ajattelin että okei, nyt olemme päässeet perille. Mutta pyh ja pah! Emme olleet vielä siellä päinkään! Matkasta oli edessä vielä puolet ja se puolikas oli pelkkää suota se.

Polku oli aivan onneton ja supistelu jatkuvaa. Kihisin kiukusta. Olin kiukkuinen puolisolleni harhaanjohtamisesta, sekä itselleni siitä että olin edes lähtenyt koko retkelle! Ajattelin että vatsassa majaileva pienokaisemme on täällä karhunsyöttinä hitaasti lyllertävän mammansa sisuksissa, oikein helppo saalis! Ellei hän kaiken kukkuraksi synny sinne suolle.

Toivottoman pitkältä tuntuvan taivalluksen jälkeen jostain kaukaa kantautui ihmisten ääniä, sekä nuotion tuoksu. Jes, ehkä emme kuolekaan tänne ja löydämme vielä ihmisten ilmoille! Lopulta olimme laavulla ja kaivoimme eväsreppumme antimet esiin. Kun makkarat oli paistettu ja mehut juotu, lähdimme takaisin kohti parkkipaikkaa. Emmekä todellakaan lähteneet enää sitä suojuntua pitkin takaisin! Menimme hiekkatietä. Alle kilometrin kävelyn jälkeen olimme parkkipaikalla. Mieleni teki motata puolisoani. Olin kävellyt kilometritolkulla suota pitkin supistelevan möhömahani kanssa, ja miksi?!  Siksi että hän esitti ennen retkeä, että hiekkatietä pitkin matka on useita kilometrejä, kun taas oikopolkua pitkin matka on korkeintaan kilometrin, ehkä vain puoli kilometriä.

Jotenkin minusta tuntuu että ensi kerralla en usko asiantuntijana esittäytyvää puolisoani (joka oli siis aikaisemmin käynyt tuossa kyseisessä paikassa), vaan luotan omiin vaistoihini. Vaikka v-käyrä olikin melkoisessa nousukiidossa tuon luontoretkeilyn ajan, kotimatkalla jo vähän nauratti.

p.s. Kummassakin raskaudessa olen tainnut harjoittaa jonkinasteista extremeretkeilyä. Tämä suomatkailu nyt tietysti tuoreimpana esimerkkinä, ja esikoista odottaessani kiipesimme Rodoksella erään vuoren huipulle ihmettelemään yhden historiallisen akropoliksen raunioita. Eipä sekään tainnut olla ihan jokaisen raskaana olijan ”to do” -listalla.