Harppauksia

Pikkuinen alkaa olla hiljalleen kahdeksan kuukauden ikäinen. Pikkuriikkisestä pötkäleestä on kasvanut menevä pieni mies, jonka touhuista ei vauhtia puutu. Äidin päätä huimaa sitävastoin aina vaan useammin. Illalla olen onnellinen siitä että lapseni ovat turvallisesti sängyissään ja unten mailla. Aamulla vedän henkeä useamman kerran, sillä tämän tästä kuuluu kops ja äääää. Ajatuksissa pyörii ”miten pitää lapsi hengissä ilman sulkemista pehmustettuun huoneeseen?”

Muutaman viikon sisällä pikkuinen oppi ensin ryömimään, sitten konttimaan ja tietenkin nousemaan pystyyn. Ja tästä kaikesta johtuen, ennen kahdeksan kuukauden ikää pikkuinen on ollut melkoisilla kolhuilla jo useammankin kerran. On ollut musta silmä, sekä kasvot nenästä leukaan saakka veressä. Lisäksi on kokeiltu myös pikkuriikkistä volttia. Vaunuista maahan. Myös sängyn laidan yli oltiin vähällä kiipiä, siitä huolimatta että sängyn laita oli kainaloiden korkeudella. Ei muuten ole enää.

On ihanaa että lapsi kasvaa ja kehittyy, mutta edes hitusen lisää ikää olisi (ehkä) tuonut mukanaan pienen pienen harkintakyvyn. Mutta ehei, meillä seisoskellaan välillä vain vähäsen yhteen käteen nojaten. Keskivartalo vispaa armotonta sambaa. Ja sitten kuuluu kops.

Kolhuista huolimatta pikkuisen mielestä elämä on aivan ihanaa juuri nyt! Kaikkeen mielenkiintoiseen pääsee tutustumaan heti halutessaan ja pääsee käsiksi aina vain useampiin tavaroihin. Myös niihin siskokullan omiin, joihin koskemalla saa aikaan lähes aina itkupotkuraivarin. Sitä vasta onkin hauska seurata ja hihitellä 😉