Jännitystä

Kävimme eilen seulontaultrassa. Näimme pienen 5,5cm mittaisen ihmisen alun, joka liikehti niin vimmatusti. Käsi heilui, jalat potkivat ja pienokainen kääntyili ja vääntyili. Näyttäisi olevan täsmälleen yhtä menevä tapaus kuin sisarensakin.

Ennen seulontaa jännitin yllättävän paljon. Esikoista odottaessani en jotenkin pelännyt lainkaan tutkimuksia, vaan elin mielettömässä varmuudentunteessa siitä, että kaikki on loistavasti. Nyt kuitenkin jännitti. Ehkä jännitys johtui siitä, että pelkäsin ettei onnemme riitä kahteen peräkkäiseen onnelliseen odotukseen.

Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä kaikki on mainiosti. Seulontatulos oli loistava (!) ja pienokaisella kaikki hyvin. Vaikka olenkin ollut samassa tilanteessa aikaisemminkin, tällä kertaa se tuntui erilaiselta, epävarmemmalta. Ehkä jo tuo jännityskin muutti tilanteen epävarmemmaksi.

Miksi nyt ei tunnukaan samalta kuin viimeksi? Miksi uusi pienokainen tuntuu niin epätodelliselta vaikka olenkin sen nähnyt? Ja ihan oikeasti, siellä se heiluu puolelta toiselle ja heiluttelee innokkaasti pieniä raajojaan.

Katselin illalla vielä mukaan saatuja ultrakuvia. Kasvava vatsa ja hennot liikkeet tulevat tekemään pienokaisesta konkreettisemman. Eiköhän se epävarmuus ja epätodellisuus viimeistään siihen pääty. Toivottavasti myös jännitys.