Käännöksiä

Kävimme eilen äitiyspolilla, jälleen kerran. Tällä erää vuorossa oli pienokaisemme asennon tarkastus. Puolisonikin oli mukana, vaikka aikaisemmilla käynneillä olen ollut yksin.

Kävimme käyrällä ennen lääkärin vastaanottoa ja jo siinä vaiheessa huomattiin että pienokainen taitaa olla jälleen poikittain. Ja niinhän se lääkärikin sitten ultran kanssa totesi. Pikkuinen on pää vasemmassa kyljessä ja takapuoli oikeassa kyljessä. Pää hieman takapuolta ylempänä, jotain poikkitilan ja perätilan välistä.

Olimme keskustelleet jo etukäteen mieheni kanssa siitä, että emme halua ottaa pienintäkään riskiä lapsen suhteen ja olimme tulleet siihen tulokseen että emme halua pienokaistamme käännettävän edessä sijaitsevan istukan ja sen repeämisen riskin vuoksi. No, lääkäri ei paljon kysellyt vaan yhtäkkiä ja yllättäen otti vatsasta kiinni ja käänsi. Melko pienellä vaivalla lapsi kääntyikin pää alaspäin.

Olin hämmästynyt siitä että mitään ilmoittamatta näin vain tehtiin. Sitten lääkäri tarkastikin jo ultralla onnistuiko käännös. Lapsi oli pää alaspäin ja lääkäri sanoi että ehkäpä pieni nyt sitten asettuisi oikeaan tarjontaan ja laittoi ultran pois. Sitten hän vielä tunnusteli vatsan päältä miten lapsi on ja kuinka ollakaan, hän oli kääntynyt takaisin vanhaan asentoonsa poikittain.

Koska laskettuun aikaan on vielä reilut kolme viikkoa, lääkäri sanoi että hän ei vielä ole sektion kannalla vaan odotellaan sitä kääntyisikö pikkuinen vielä omia aikojaan pää kulkusuuntaa kohti. Seuraava kontrolli onkin vasta laskettuna päivänä, mikä minusta on hirmuisen kaukana tilanteen huomioon ottaen. Haluaisin valmistautua henkisesti siihen, miten lapsen on tarkoitus tulla luoksemme. Onhan siinä vissi ero syntyykö hän normaalisti vai vetäistäänkö minut kahtia. Varsinkin kun kyseessä ei ole hätätilanne ja henkiseen valmistautumiseen on oikeasti mahdollisuus.

Mielessä pyörii tietysti myös kysymys ”miksi?”. Miksi pikkuinen välttämättä tahtoo olla poikittain tai perätilassa? Mikä ahdistaa pää alaspäin olemisessa? Tietysti myös oma oloni on poikkeuksellisen tukala, sillä poikkitilassa viihtyvä pikkuinen ahdistaa sisuskalujani. Esikoista odottaessani en kyllästynyt isoon vatsaani lainkaan vaan nautin sen olemassaolosta viimeiseen saakka. Nyt en malta odottaa että saan kiristävän kehoni takaisin vain omaan käyttööni. Jatkuvaa virtsarakon potkimista ja siitä aiheutuvia alituisia vessareissuja ei tule kyllä ikävä 😀