Minun!

 ”Tämä on minun! Älä tule tänne! Mene pois!”. Tiedäthän sen lapsen siellä leikkipuistossa. Sen joka luulee omistavansa leikkipuiston. Sen joka ei päästä muita laskemaan liukumäkeen, koska haluaa itse leikkiä siinä. Niin. Se lapsi on minun.

Jakamisen jalo taito. Ei auta järkipuheet, ei harhautukset. ”Tämä on MINUN!”. Esikoiseni omistaa tällä hetkellä omasta mielestään kaiken mihin koskee ja varmaankin myös osan siitä mitä ihan vain näkee. Selitän kerta toisensa jälkeen, että kaveri leikkii meillä ollessaan näillä leluilla mitä meillä on. Esikoinen tarjoaa auliisti pikkuveljensä leluja kaverille, muttei omiaan. Ei tietenkään, koska nehän ovat minun. Pikkuveli ei saa koskea hänen tavaroihinsa (ei edes syöttötuoliin :D), mutta tietenkin siskokullalla on käyttöoikeus kaikki pikkuveljen tavaroihin.

Ymmärrän että on tärkeää olla jotain omaa. Mutta miten kaiken, KAIKEN, on pakko olla minun. Minun. MINUN!

Niin, siellä leikkipuistossa kun esikoiseni meuhkaa ventovieraille lapsille poistumiskäskyjä, minua hävettää. Haen lapseni pois liukumäen luota. Selitän että puisto on kaikille ihmisille, eikä siellä mikään ole kenenkään omaa. Kaikki saavat vuorollaan laskea liukumäestä tai vaikkapa keinua. Esikoinen nyökkää. Viiden minuutin kuluttua toistamme saman kaavan. Tunnen kanssavanhempien katseet selässäni. ”Miten tuo ei osaa kasvattaa lastaan?!”