Murhetta

Monen perheen ilona on oma lemmikki. Niin myös meillä. Olemme viimeisen kahdeksan ja puolen vuoden ajan saaneet nauttia pikkuisen koiramme olemassaolosta. Koira on tullut elämäämme vuoden parisuhteen jälkeen. Se on meidän karvainen lapsemme.

Esikoista odottaessani tiesin että tuleva perheenlisäys ei tule olemaan karvalapsellemme helppo pala. Se oli saanut nauttia syliajasta täysimääräisesti kenenkään sitä häiritsemättä. Muutenkaan lapset eivät ole olleet karvalapsemme mieleen, mutta luotin siihen että koiruus sopeutuu uuteen perheenjäseneensä ennen pitkää. Niin kuin kävikin.

Esikoista odottaessani, päivää ennen laskettua aikaa, vanhempani joutuivat lopettamaan oman karvalapsensa. Koiran joka tuli perheeseeni minun ollessani 13-vuotias. Iäkkäästä koirasta luopuminen oli todella vaikea paikka. Siitäkin huolimatta että me kaikki järjellä ymmärsimme ettei vaihtoehtoja ole.

Nyt kun uuden pienokaisemme laskettu aika lähestyy, olemme joutuneet vaikean paikan eteen. Tämän vuoden alussa selvisi että omalla koirallamme on pahoja terveysongelmia. Nopeasti saadun hoidon ja lääkityksen tuloksena kunto koheni ja kaikki vaikutti hyvältä. Noin kuukausi sitten tilanne heikkeni yhtäkkiä. Eläinlääkärin luokse mennessä olin varma että palaan sieltä yksin, mutta käynnin jälkeen olin varovaisen toiveikas karvalapsemme kuntoon saamisen suhteen ja puolisoni uskoi siihen täysin. Lääkitys ei kuitenkaan tällä kertaa ole auttanut. Voimme vielä kokeilla toista lääkettä ja katsoa saako koiramme vielä sen avulla elämisen arvoisia päiviä. Seuraavat viikot näyttävät miten käy. 

On vaikeaa yrittää keskittyä olemaan positiivinen ja järjestämään asioita valmiiksi uutta vauvaa varten, kun samalla mieli on täynnä murhetta karvalapsesta. Sanonta siitä että suku antaa tilaa näyttää koskevan meidän perheemme tapauksessa lemmikkejä.