Äiti häärää keittiössä ruuan kimpussa, pitää silmällä olohuoneessa ryömivää lasta, pyyhkii toisen lapsen takapuolta, värittää värityskirjaa, ripustaa pyykkiä, laulaa lasten suosikkilauluja, siivoaa siivoaa ja siivoaa, sekä tuudittaa samalla pienokaista uneen. Kaiken tämän äiti tekee yhtä aikaa, sillä äidillä on erityinen ominaisuus. Äiti venyy.

Viime viikkoina olenkin päässyt tutustumaan omaan venymisominaisuuteeni ihan urakalla. Yllättäen puolisoni nitkautti selkänsä. Yksi päivä mentiin varovasti ja seuraavana näyttikin jo hyvältä. Aina siihen saakka kunnes hän meni keittiöön aamukahvin keittoon. Mies luuhistui hiljalleen lattialle makaamaan tuskanhuutojen saattelemana. Pari tuntia lattialla maattuaan ryömi makuuhuoneeseemme ja urakoi itsensä sänkyyn. Ja sinne jäi.

Niinpä minusta tuli kertaheitolla myös omaishoitaja. Viiden päivän ajan hoidin lasten lisäksi myös liikuntakyvytöntä miestä. Yritin vakuutella esikoiselle että ”kyllä isi paranee” ja pyrin pitämään hämmentävän tilanteen mahdollisimman normaalina. Palvelin ja passasin jokaista. Sen muutaman tunnin kun ehdin nukkua, yritin pysyä ihan liikkumatta ettei liikehdintäni aiheuta puolisolleni lisää tuskaa. Esikoinen reagoi karkailemalla tunnin kaksi sängystä iltaisin. Ei auttaneet uhkailut, kiristelyt, silittelyt tai sylittelyt. Elämästä tuli kaikin puolin kummallista.

Koko ajan joku tarvi apua, äitiä, syliä, ruokaa, tekemistä. Kyllä äiti venyy. En uskaltanut ajatella huomista kauemmas, sillä tilanne oli täysin arvaamaton. Viiden päivän tuskailun jälkeen painostin puolisoni lääkäriin. Ambulanssilla mentiin ja osastolle jäätiin. Puolentoista viikon sairaalajakson jälkeen mies kotiutui. Ja kotiin saavuttiin nuorekkaasti, rollaattorin kanssa 😀 Arvata saattaa ettei miehestä vielä apua ollut, mutta lapsen silmin elämä alkoi näyttää jo normaalimmalta. Kaikki olivat kotona.

Kaiken sen venymisen jälkeen, olin lähes kateellinen siitä että puolisoni sai vain maata ihan kenenkään häiritsemättä. Päiväkausia! Makaaminen näytti lähes lomalta, kun itse puin, pesin, siivosin, syötin, nukutin, lohdutin ja yritin olla positiivinen aamu kuudesta ilta yhteentoista. Ilman taukoja tietenkin 😉 Niitä äitien ammattijärjestö ei ole onnistunut järjestämään, vaikka niille varmasti tarvetta olisikin ihan joka kodissa.

p.s. Isä. Vaikka äiti venyy ihmeellisiin suorituksiin, voi sitä silti auttaa.