Itkua aamulla, itkua illalla, itkua päivällä. Aivan joka asiasta, aivan koko ajan. Nälkäistä itkua, kiukkuista itkua, unista itkua, turhanaikaista itkua. Itkua monofonisesti, itkua polyfonisesti. Itkua itkua ja itkua.

Itku on aina ollut mielestäni ärsyttävää (niin kuin varmaan kaikkien muidenkin mielestä), mutta ennen äitiyttä en ollut ajatellutkaan miten raskasta jatkuvan itkun ja kitinän pakkokuuntelu on. Itku syystä on vielä siedettävää, mutta jatkuva itku ihan mistä tahansa on aivan järjettömän rasittavaa. ”Yhyy, en saa nallea hyllyltä. Yhyy, sain nallen hyllyltä mutta en enää halunnutkaan sitä. Yhyy, en saa nallea takaisin. Yhyy, äiti auta minua. Yhyy, äiti et saa auttaa, minä laitan itse.” Niin tai näin, aina väärinpäin 😀

Muutamia päiviä sitten palasimme kauppareissulta kotia kohti. Pikkuinen ulvoi kitarisat levällään koko matkan. Ihan koko matkan! Kohtuullisen lyhytkin matka tuntuu korviavihlovan huudon aikana melkoisen pitkältä. Siinä apukuskin paikalla istuessani tuumin mielessäni että nyt jos koskaan tekisi mieli loikata ulos liikkuvasta autosta, toimintasankarin lailla pyörähtää pari kertaa penkalla ja jatkaa juosten pakomatkaa ihan päinvastaiseen suuntaan kuin huutokaravaani. Radiosta soi sopivasti ”i wanna run away, just you and i”.

Esikoinen itkee uhman vimmoissa ja pikkuinen itkee puhkeavaa hammasta, sekä alati enenevää seuran kaipuuta. No, hammaskin puhkeaa aikanaan ja uhma vaihtuu seuraavaksi. Jospa huomenna (ja minun puolestani vaikka kaikkina tulevina päivinä) lapset ihan vahingossa vaikkapa unohtaisivat itkeä.