Vihdoinkin! Vanha asunto on myyty, omakotitalo ostettu, tavarat kuljetettu paikasta toiseen ja aseteltu paikoilleen. Ja vähän henkäisty tämän uuvuttavan projektin jälkeen. Huh!

Kun kauppakirja vanhasta kodista oli tehty, menimme puolisoni kanssa leivoskahveille. Ja minä itkin. Olin juuri myynyt lasteni kodin, paikan joka on heille tuttu ja turvallinen. Koti. Olo oli hämmentynyt, iloinen ja surullinen, täynnä tarmoa ja kaikkensa antanut. Kertakaikkisen kaksijakoinen tunnelma. Että voi saada jotain uutta, on vanhasta ensin luovuttava. Ja minä luovuin. Itkin ja luovutin. Vaikka olin silti tyytyväinenkin.

Kävin vanhassa kodissa kaikki kaapit läpi. Pakkasin tavaroita kolmeen eri paikkaan: uuteen kotiin, myytäväksi ja roskiin. Organisoin muuton mielessäni. Mitä viedään ensiksi ja mitä sen jälkeen. Halusin että koti näyttää loppuun asti kodilta ja uusi koti olisi heti asuttavassa kunnossa. Ei laatikkokasoja ja hukassa olevia tavaroita. Lasten täytyy heti päästä kotiin jossa omasta huoneesta löytyy kaikki lelut. Kaikki se tuttu ja turvallinen mitä kotiin kuuluu.

Pakkasin ja lajittelin tavaroita yötä myöden. Kuljetin tavaroita uuteen kotiin ja purin laatikoiden tavarat heti oikeille paikoilleen. Menin kotiin tyhjien laatikoiden kanssa ja aloitin alusta. Aloitin aamulla, lopetin yöllä. Saatoin nukkua vain viisi tuntia ja herätä sinä aikana lasten yöllisiin herätyksiin 5-6 kertaa. Lapset reagoivat huonosti nukutuilla öillä siihen, että huomasivat asioiden olevan kotona jotenkin nurinkurisesti. Jotain ihmeellistä oli tapahtumaisillaan.

Sinä päivänä kun kalusteet vaihtoivat osoitetta, esikoinen itki. ”Ei saa purkaa sänkyä” ”Äitiiii!”. Niin kauan kun olimme vanhassa kodissa, esikoinen itki ahdistustaan. Ja minua ahdisti. Kun pääsimme uuteen kotiin, kaikki olikin taas hyvin. Tuttu ja turvallinen kodin sisältö tulikin mukaan.

Kävimme lasten kanssa vielä tyhjässä vanhassa kodissa.  Kurkistimme kaappeihin. Tyhjää. Kurkistimme huoneisiin. Tyhjää. Esikoinen näytti omassa huoneessaan: ”tuossa oli minun sänky”. Kävelimme alakertaan ja esikoinen sanoi ”Äiti. Laita haalari. Mennään uuteen kotiin.”. Tarinamme jatkuu nyt uudessa kodissa ja hiljalleen se on myös minulle okei.