Useissa pienten lasten perheissä vanhemmuus muuttuu niin täysivaltaiseksi että parisuhde kärsii. Lapset vievät kaiken ajan ja jaksaminen on kortilla. Usein kotityöt jakautuvat vain äidin harteille. Kummankin vanhemman ollessa työelämässä, kotityöt odottavat iltaisin tekijäänsä. Väsymys ja turhautuminen aiheuttavat erimielisyyksiä ja liitto rakoilee.

Meille on käynyt juuri niin. Ennen niin vahvan parisuhteemme perustukset nitisevät liitoksistaan. Toisessa on vaikeaa nähdä enää niitä hyviä puolia joiden vuoksi toinen on aikanaan valikoitunut kumppaniksi elämän matkalle. 

Lasten nukkumaan menon jälkeen alkaa vanhempien yhteinen aika. Se hetki kun parisuhdetta ja elämää olisi hyvä vaalia. Istumme omilla sohvillamme, kumpikin puhelin kädessä. Televisio on päällä vain hämäykseksi. Oikeasti sitä ei katso kumpikaan. Jos puhun, minua ei kuunnella. Miksi olemme ajautuneet tähän? En tiedä. Tilanne on muuttunut tällaiseksi hiljalleen.

Lasten huoneen hiljennyttyä alkaa kodin siivous. Kerään lelut, viikkaan pyykit, siivoan keittiön ja huolehdin seuraavan päivän asiat valmiiksi. Järjestelen päivän mittaan ympäri kotiamme hajaantuneet tavarat ja mietin olenko muistanut tehdä kaiken tarvittavan. Samaan aikaan puolisoni istuu sohvan nurkassa katsellen puhelimestaan milloin mitäkin. Aivan kuin mikään näistä ei koskettaisi häntä lainkaan.

Apua saan pyytäessäni (jos jaksan odottaa puoli tuntia, tunnin tai päivän).  Usein ärsyynnyn ja teen asiat itse odotellessani avunantoa. En ole sellainen ihminen että pystyisin levätä jos ympärilläni tekemättömät asiat tulevat joka nurkalla vastaan.

Avain asioiden selvittämiseen löytyy keskustelusta. Entä kun toinen ei halua keskustella lainkaan vallalla olevasta kireästä ilmapiiristä ja ärsyyntyy jo valmiiksi sen mainitsemisesta? Keskustelu ei ole kovinkaan hedelmällistä jos sitä on lainkaan. Silloin mikään ei muutu ja kuilu välillämme syvenee.

Reilun vuosikymmenen mittaisen parisuhteemme aikana suhteemme on kehittynyt syväksi symbioosiksi. Olen uskonut vahvasti siihen ettei mikään saa iskettyä kiilaa väliimme. Riitelymmekin on ollut tavattoman harvinaista. Nyt käymme toistemme hermoille päivittäin. Rehellisesti sanoen avioliittomme rakoilee. Ensimmäistä kertaa koskaan, en tiedä missä seisomme muutaman vuoden kuluttua.

En tiedä löytääkö puolisoni halun selvittää asioita. Keskustella. Vuodattaa kaiken kengissä hiertävän ikävyyden itsestään ulos. En voi korjata tätä yksin. Voin mennä vain puolitiehen vastaan.