Poden vakavaa ikäkriisiä. Hieman alle kahden viikon kuluttua kakskymppisen päiväni ovat ohitse ja minulla on uusi kymmenys valloitettavana. En tiedä miksi se ottaa niin koville, mutta välillä tuntuu siltä kuin elämä olisi tulossa päätökseen. Aivan kuin yhtenä aamuna heräisin erilaisena ja kaikki olisi jotenkin muuttunut. Kaikesta tulisi kurttuista ja yhtäkkiä olisin ulkona maailman menosta. Aikuinen. Enää en voi sanoa itseäni nuoreksi, vaan minä olen aikuinen.

Sukuni naisista olen poikkeuksellisen ajoissa perheellinen. Isoäitini on saanut ainoan lapsensa 30-vuotiaana. Äitini on saanut ensimmäisen lapsensa 31-vuotiaana. Kolmekymppisinä he ovat vasta aloittaneet perheen perustamisen, kun minun omani on valmis. Se tuntuu omituiselta.

Olen pistänyt merkille että miehet ovat olleet hanakammin juhlimassa uuttaa vuosikymmentä kuin naiset. Muutama vuosi sitten ajattelin että en halua juhlia pyöreitä vuosiani, mutta ajatukseni muuttui vuosi sitten. Ajattelin että seuraavaksi on minun juhlieni vuoro. Raskauden myötä ajatus juhlista ystävien kesken kuitenkin katosi. Juhlinnat taitavat jäädä ravintolaillalliseen ja kakkuun vain oman perheen kesken. Viime aikoina ajatus juhlien puutteesta on tuntunut pieneltä menetykseltä. Ehkä iloiset juhlat ja hyvä seura olisivat hieman tasoittaneet siirtymistä uudelle vuosikymmenelle.

Monet kolmeakymppiä saavuttavat asettavat itselleen tavoitteita. Joku haluaa olla timmimmässä kunnossa kuin koskaan, joku haluaa olla perheellinen. Joku haluaa tietynlaisen työpaikan ja toinen haluaa matkustella. Itse tulen olemaan kolmekymppisenä lihavampi kuin koskaan aikaisemmin. Kahden lapsen äiti joka on ehtinyt luomaan uraa hyvin ennen perheen perustamista ja matkustellut omasta mielestään sopivassa määrin. Silti uusi vuosikymmen kauhistuttaa. Onko elämää enää kolmenkympin jälkeen?!?

p.s. Koskahan tämä kriisi loppuu?

Ah, tuo kauan odotettu loma. Sitä on nyt vietetty reilu viikko. Odotin että saan kotiin mieheni, jotta voisin ilomielin jakaa hieman vastuuta arjen pyörittämisestä. Kyllä, myönnän että ajatus on itsekäs, mutta toisinaan iskias vaikeuttaa perusarkeani niin paljon, että on mahtavaa saada lapsi jonkun sellaisen syliin jonka jalat kantavat varmasti. Niin. Sellainen hienous tästä iskiasvaivasta on myös löytynyt…

Valitettavasti se ilo ei vain toteutunut. Puolisoni perusvaiva, välilevyn pullistuma, päätti palata loman kunniaksi vieraaksemme. Se tarkoittaa sitä, että puolisoni makaa sohvalla tai sängyssä puolikuolleena suurimman osan ajasta. Kaikki se ”ylimääräinen” apu mitä odotin saavani onkin tiessään, samoin kuin se apumäärä josta sain nauttia puolisoni ollessa vielä töissä.

Pitkien päivien jälkeen olen itkenyt umpiväsyneenä. Sen kerran kun en itse ole kunnossa, minun on jaksettava hoitaa itseni, lapseni ja puolisoni. Harmittaa niin vietävästi. Onneksi tämä päivä on ollut jo viikonloppua parempi.

Välillä olisi ihana heittäytyä jonkun hoidettavaksi. Maata hetki hiljaa kun joku silittäisi tukkaa ja juttelisi niitä näitä. Siivoaisi kodin ja ruokkisi lapseni. Välillä olisi ihanaa hengähtää vain hetkinen. Yleensä pyrin hoitamaan kaikki asiat tehokkaasti, heti kun mahdollista. En pidä siitä että asiat jäävät roikkumaan, mutta viime aikoina olen ollut kovin väsynyt.

Piristystä arkeen tuo pieni esikoiseni jonka puheen tulvasta ei tule enää lainkaan loppua. ”Äiti, auta. Kirja, kakkua, vettä.” Suomennettuna, äiti tarvitsen apua. En yllä kirjaani, minua janottaa ja haluaisin mennä ulos tekemään hiekkakakkuja. Tuon pienen tehopakkauksen vuoksi jaksan mitä vain <3