”Mä en lähde tänään päiväkotiin. Mä en haluu sinne. Siellä on tyhmää.” ilmoittaa esikoinen samalla kun saa silmänsä auki. Yritä siinä sitten hymyillä ja sanoa että höpö höpö, varmaan sulla on tosi kiva päivä tulossa. On kavereita ja kivaa tekemistä. ”Eikä oo. Mä leikin vaan yksin”. Taas kuulen nuo sanat. Surettaa ja rintaa puristaa. Mitä kummaa siellä päiväkodissa oikein tapahtuu?

Ensimmäisen päiväkotiviikot sujuivat esikoisen kanssa hienosti. Päiväkotiin oli kiva mennä ja sitä oikein odotettiin. Meni muutama viikko ja aloin ihmetellä sitä miksi tyttöni on aina yksin. Miksi hän ei puhu leikkikavereista ja yhteisistä puuhista? Hän kertoo aina vain olleensa yksin. ”Mä leikin vaan yksin.”, ”halusin olla yksin.”, ”en halunnut leikkiä muiden kanssa”.

Melkein joka kerta löydän kolmevuotiaani leikkimästä päiväkodin pihalta yksin. Yhtenäkään aamuna kukaan lapsi ei tule häntä vastaan tai innostu hänen näkemisestään.

Sosiaalinen pieni tyttäreni ei enää muutaman kuukauden päiväkotikokemuksen jälkeen halua lähteä päiväkotiin enää lainkaan. Reipas tyttö ilmoittaa jäävänsä päiväksi yksin kotiin, koska ihan varmasti silloin on mukavampaa. Ruuaksi hän aikoo tehdä perunamuusia. Kuoria perunat terävällä veitsellä ja pilkkoa ne.

Olen nostanut kissan pöydälle päiväkodin hoitajien kanssa. Miksi lapseni on aina yksin? Miksi hän ei halua enää tulla päiväkotiin? Miksi häntä ei oteta mukaan porukkaan? Vastaukset riippuvat täysin vastaajasta. ”Ei hän ole täällä yksin”. ”No muut ei häntä vielä tunne, niin eivät halua leikkiä yhdessä”. ”Kyllä hänellä ihan kivaa on täällä”. ”Kyllä hän käy välillä hakemassa muita leikkimään, ottaa kädestä kiinni ja pyytää. Mutta ei muut lähde leikkimään kun hän on vielä niin vieras”. ”Ei tarvitse olla huolissaan, kyllä se täällä pärjää.”. ”Muut on aloittaneet jo syksyllä, siksi porukkaan on varmaan vaikea enää päästä mukaan”.

Selitykset ovat surkeita. Lapset ovat aikuisia huomattavasti sujuvampia tapauksia. Uusia kavereita löytyy joka nurkan takaa. Ystävystyminen on helppoa. Yhteistä tekemistä löytyy helposti, silloinkin kun yhteistä kieltä ei ole. Siksi olenkin niin suunnattoman ihmeissäni ja surullinen siitä miksi tilanne on tämä? Johtuuko se aikuisten puuttuvasta läsnäolosta päiväkodissa? Johtuuko se puhtaasta välinpitämättömyydestä ja ”mä oon vaan töissä täällä” -asenteesta? Johtuuko se lapsestani? Mikä on pielessä?

Laihat selitykset eivät auta. Minä haluan että tilanne muuttuu. En aio lopettaa sen esiin nostamista ennen kuin näen että lapseni on yksi muista. Niin kauan aion puskea asiaa eteenpäin. Kuka pitää lapseni puolta jos en minä sitä tee <3