Ajatuskin päiväkodista viilsi vatsanseutua. Kolmevuotias esikoinen pomppi riemuissaan samalla kun äitiä ahdisti. Uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen tuntui silkalta piikkilangalta kiertyneenä kehon ympärille. Napanuorakin tuntui kiristävän otetaan äidin ja lasten välillä.

Ensimmäinen päiväkotipäivä oli minulle suuri ponnistus. Uutukaisten kerhotossujen pakkaaminen pieniin reppuihin itketti. Mitä ihmettä minä oikein teen? Pohdin viimeisenä yönä ennen ensimmäistä päiväkotipäivää sitä, olenko hyvä äiti. Voinko oikeasti viedä pienen poikani päiväkotiin jossa hän on toiseksi nuorin (niin ja sen innosta pomppivan kolmeveen, joka on toivonut jo pitkään pääsevänsä päiväkotiin).

Voin. Ja vein. Lupasin tutustumiskäynnillä että äiti on sitten ensimmäisenä päivänä reipas. Ei itke, eikä takerru pienokaisiin ovella. Ja olinkin reipas. Vieritin tuskani kyyneleet vasta autossa kun ajoin kohti työpaikkaani.

Lapsille siirtymä tuntui olevan helppoakin helpompi. Kumpikin jäi hymyillen oman ryhmänsä hoitajien hoteisiin. Vilkuttivat reippaina pois lähtevälle äidille. Kaikki meni enemmän kuin hienosti. Ja silti ahdistukseni oli hyytävän iso.

Vaikka aloitinkin työt jo marraskuun puolivälissä, saimme järjestettyä lasten hoidon niin, että päiväkoti aloitettiin vasta oman päiväkodin auettua tammikuun toisella viikolla.

Vaikka hoitopäiviä ei viikossa kerrykään kuin kolme, tuntui siltä kuin olisin luopunut lapsistani kokonaan. Niin naurettavaa kuin se onkin, en saanut mitenkään iskostettua mieleeni että lapset viettävät vielä suuremman osan ajasta kotona. Kaikki tuntui vain niin kovin lopulliselta.

Niinhän se osin omalta kohdaltani olikin. En ole enää se henkilö joka tietää lasten päivistä kaiken tietämisen arvoisen (ja senkin mitä ei tarvitsisi tietää). En ole enää se henkilö joka viettää lasten kanssa liki kaiken ajan.

Hoito on jaoteltu nyt tasan isän kanssa. Maanantait ovat täysin isipäiviä. Silloin lapset viettävät miehisen rentoa elämää kotona isän kanssa. Yöpuvuissa voi kukkua puoleen päivään ja lelut voi räjäyttää ympäri kotia (ja äiti siivoaa sitten illalla). Tiistaista torstaihin on päiväkotia ja perjantaisin ollaan äidin kanssa kotona. Ja viikonloput vietetään tietysti koko perheen kesken.

Myös päiväkotiin viemiset ja hakemiset on jaoteltu niin että hoitoaika on mahdollisimman lyhyt. Äiti vie ja isä hakee. Paitsi ensimmäisenä päivänä. Vaikka kaikki menikin ensimmäisen päivän aamuna hienosti, minulla oli jo niin kiire hakemaan pieniä pois hoidosta että lähdin töistä aikaisemmin. Halusin halata, suukottaa ja olla läsnä. Kuulla hoitajilta miten on sujunut ja viedä lapset pikaisesti takaisin oman kodin kuplaan.

Niin kireänä kuin napanuora vielä onkin minun ja lasteni välissä (ainkin minun osaltani), olen ollut lapsistani hyvin ylpeä. He ovat menneet rohkeasti elämässä eteenpäin. Irtautuvat siitä pienestä kuplasta jonka olen elämäämme luonut, luottaen että se on edelleen olemassa vaikka vähän kurkisteleekin mitä muuta elämä voi tarjota. Kai minunkin pitäisi ottaa heistä mallia ja tehdä samoin.