”Ai sä haluat tämän? Et saa :P”, ”minä haluan TUON kirjan, en halua mitään muuta”, ”et saa ajaa minun potkuautollani!”. Niin. Tällaisia keskusteluja meillä käydään noin 3791 kertaa päivässä. Pikkuveli ei saa koskea mihinkään. Ei MIHINKÄÄN. Siskokulta käy nyppäämässä kaiken käsistä heti. Ei taaskaan auta järkipuheet, ei jäähyt. Ei edes se jatkuva isosiskon huomioiminenkaan. Pikkuveli tuntuu olevan myrkkyä.

Kateus on rantautunut kotiimme. Niin synkän musta kateus että vallan hirvittää! ”Ei kai tuo ole tyttäreni luonteenpiirre? Kai tuo on vain ohimenevä vaihe?”. Jo aamusta päivä alkaa itkulla. Pikkuinen ei saa edes konttia kohti. Ei edes useiden metrien päässä ja määränpäänä jokin ihan muu kuin esikoisen lähituntuma. ”Äääää, äiti! Tuo tulee tänne! Minä en halua!”.

Olen yrittänyt jakaa huomiota mahdollisimman tasaisesti, niin ettei kumpikaan jää ilman. Kohtelen lapsia tasapuolisesti. Yritän viettää kaiken ajan pikkuisen päiväunien hetkellä esikoisen kanssa. Teemme hauskoja juttuja yhdessä, odotamme yhteistä hetkeä ja kaikki on mukavasti kun pikkuinen nukkuu. Mutta kun lopulta ulkoa kuuluu pientä itkua, siskokulta käskee jättää pikkuisen ulos. ”Älä hae sitä. Onko sen pakko tulla tänne?”. Selitän että tietysti äidin täytyy hakea pikkuveli, tuntuisi kurjalta vain itkeä eikä äiti tulisikaan hakemaan. ”Rakastatko vielä minua?”. Tottakai! Sanon ja osoitan sen lukemattomia kertoja päivässä. Kauheaa että tarvitsee edes kysyä? Sielusta vääntää.

Ei auta selitykset, eikä järki. Kateus on ja pysyy. Ja pahenee. Pikkumiehen silmät täyttyvät onnen tuikkeesta kun pikkuiset aamulla ensimmäisen kerran näkevät. Mutta siitä lähtee sisaren itku. ”Taas tuo, mä en kestä!”