Possufiilis
Ennen esikoisen odotusta olin laiha. Olin aina ollut, olivatpa elintapani olleet hyviä tai huonoja. Puntari näytti aina samaa lukemaa, plusmiinus kaksi kiloa. Olin aina ajatellut ettei raskausaika tekisi siihen suurta poikkeusta. Siksi olikin suuri shokki kun puntari näytti kerta kerralta valtavampaa painonnousua. Lihosin kuin porsas vaikka olisin syönyt miten tahansa. Hoikka varteni pullistui muualtakin kuin vatsan kohdalta ja loppuraskaudesta lauleskelinkin jo lapsuudesta tutun lumiukko-laulun sanoja ”pyöreä vartalo, pyöreä pää”. Ja sen näköinen minä olinkin. Vihkisormuksestani olin joutunut luopumaan jo kuukausia ennen synnytystä. Paino vaan nousi nousemistaan. Lähtöpaino 52kg:n hujakoilta hipoi jo aivan uusia kymmenlukuja. Oli enää sadoista grammoista kiinni ettei 80kg olisi mennyt rikki.
Varteen tarttui niin läskiä kuin nestettäkin. Ajattelin että synnytyksen jälkeen tilanne muuttuu. Mutta niinpä ei käynyt. Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen laihtuminen lakkasi. Kehossa roikkui edelleen 15kg ylimääräistä. Vaikka miten olisin urheillut, syönyt oikein tai jättänyt vaikka syömättä, paino pysyi samana. Sadan gramman tarkkuudella.
En osannut pukea uudenlaista kehoa lainkaan. Niin tai näin, näytin mielestäni aina lihavalta. Olo tuntui surkealta. Kunnes lopulta, melkein vuosi synnytyksen jälkeen sain lääkkeet kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kun lääkitys saatiin kohdalleen, painokin alkoi palaamaan hiljalleen kohti entistä. Puhumattakaan tietysti siitä kilometrin mittaisesta listasta erinäisiä oireita jotka tuosta vaivasta johtuivat.
Mutta sitten tuli uusi raskaus. Ja uusi painonnousu. Toisella kierroksella paino nousi huomattavasti maltillisemmin kun kehokin toimi paremmin. Mutta silti, synnytyksen jälkeen tilanne on ollut taas sama. Lääkitys on nyt hieman vinksallaan ja kaikkien muiden oireiden lisäksi painokin tietysti jumittaa.
Minun on ollut vaikea hyväksyä uudenlaista kehoani. On vaikeaa oppia rakastamaan itseään ja peilikuvaansa sellaisena kuin se nyt on. Löysä vatsanahka ja sen alla lillutteleva pelastusrengas tuntuvat omituisilta. Hyllyvät reidet ja takapuoli ovat kuin jonkin toisen. Mitkään vanhat vaatteet eivät sovi. Tuntuu että olisin vastenmielinen. On vaikeaa uskoa että puolisoni tuntisi minkäänlaista vetoa minuun juuri nyt. ”Kuinka kukaan voisi rakastaa minua tällaisena, kun en itsekään siihen kykene?”.
*****
On valtakunnallisesti taas se aika vuodesta kun moni päättää pyhästi muuttaa elintapojaan ja muuttua ihmisenä. Uusi vuosi, uusi minä. Joka vuosi. Ja kun tammikuu on ohitse, vakaista lupauksista on tallella enää vain muisto ja se piinallinen tipaton tammikuukin on hampaita irvistellen ohitse.
En ole koskaan tehnyt uuden vuoden lupauksia, enkä tee niitä nytkään. Toivoisin kuitenkin että ensi vuoden aikana oppisin taas rakastamaan itseäni ja sitä mitä minä olen juuri nyt.