Sairausvyöry

Kun lapsi sairastaa, muu maailma unohtuu. On vain tauti ja sen selätys. 

Esikoinen suoritti uimamaisterin tutkintoa kerhossa ollessaan. Tunnin ajan hän oli kahlannut jättimäisessä syvässä lammikossa. Kerhon tädit olivat yrittäneet kieltää lätäkössä lotraamisen, mutta niinhän se menee: ”jos ei se lopu niin se jatkuu”. Kiehtova vesilätäkkö oli vetänyt esikoista puoleensa kuin magneetti ja lopulta aikuiset olivat tämän läträämisen sitten sallineet. Ilman kumisaappaita ja kurahanskoja.

Kuten arvata saattaa, varsinainen kuolemantautihan siitä sitten tuli. Joka kesti ja kesti. Ja tarttui lopulta myös pikkuiseen ja minuun. Niinpä olemme eläneet kevään ensimmäiset kauniit päivät sohvan pohjalla maaten ja niistäen. Köhien ja kuumeillen. Vilunväristyksiä selkäpiissä juoksettaen. Tautia jouduimme potea useamman viikon per nenä. Lisäksi pikkuinen sai taudin loputtua vielä jälkitautina silmätulehduksen. Lasten onneksi vain äiti sain korvatulehduksen ja yllätys yllätys, jokaisen imettävän äidin suosikkisairauden, rintatulehduksen.

Järki sanoo ettei vesilätäkössä sovi läträtä, eikä ainakaan ilman oikeanlaisia varusteita (jotka olivat toki mukana, mutta jostain syystä niitä ei ollut puettu päälle). Kerhopaikan välinpitämättömyys aiheutti varsinaisen sairausvyöryn joka kaatoi perheen petiin. Se harmittaa vietävästi.

Jokainen äiti joka hoitaa kahta sairasta lasta ja itseään, on katki-poikki-väsynyt. Levätä ei ehdi vaikka pitäisi. Edes öisin.