Vastuu

Esikoisen syntymän jälkeen tunsin yhtäkkiä olevani vastuussa kaikesta. Ennen niin hienosti asioista itse päättänyt puolisoni kysyi yhtäkkiä mielipiteeni joka asiaan. Vaihdanko nyt vaipan? Mitä puen tytölle päälle? Mitä kaupasta täytyy ostaa? ”Kyllä äiti tietää”. Siis apua! Enhän minä ollut sen kummallisempi tyyppi kuin ennen pikkuisemme syntymääkään, mutta yhtäkkiä minusta tuntui siltä että minun piti olla super-mama, äiti joka pystyy kaikkeen (myös yli-inhimillisiin tekoihin).

Ajattelin että mieheeni on tullut jokin vika. Miksi hän ei ota vastuuta kodista kuten ennen, tai miksi hän ei voisi itse päättää mitä lapsellemme pukee päälle? Ei minun tarvitse kaikkea päättää. Vaikka tilanne ärsyttikin välillä aivan järjettömästi, aikani sitä tutkailtuani tulin siihen tulokseen että naiset myös itse hamuavat vastuuta kodista ja lapsesta. Syyllistyinhän itsekin siihen että lapsen itkiessä menin ja sanoin että ei sitä lasta noin kuulu pidellä kun se itkee tuolla äänensävyllä. Yritin näyttää miten sitä lasta juuri nyt oikein kuuluu pidellä ja lopulta sanoin että anna kun minä hoidan.

Ketä tästä ”kyllä äiti tietää” syndroomasta voi sitten syyttää? Itse tunnustan olevani ”syypää” meidän perheessämme tapaan jakaa vastuuta, mutta osin imemme vastuun jakautumisen mallin jo äidinmaidosta. Äiti on se joka tietää missä se toinen raitasukka on, tai kuka on tyttären salainen ihastus, ja missä kaupassa sitä pojan suosikkijäätelöä myydään. Ehkäpä juuri siksi perheissä usein käy niin että äiti ottaa automaattisesti vastuun ja isä sen auliisti äidille suo. Siihenhän me olemme kotona oppineet että kyllä äiti hoitaa.

Viime aikoina olen pohtinut lukemattomia kertoja vastuuta. Sitä, kuka sitä ottaa ja kuka jättää ottamatta. Minua on surettanut lukuisat lähiympäristössäni olevat lapset joiden vanhemmat eivät ilmeisesti ole vastuussa mistään. Kouluikäinen lapsi odottaa ja odottaa että etävanhempi ottaisi hänet kesälomavierailulle. Ehkä ensi viikolla, niinhän äiti lupasi? Ja taas äiti rikkoo lupauksen ja lapsen kesä jatkuu odottaen ja pettyen yhä uudelleen ja uudelleen.

Melkein neljävuotias pikkunassikka haahuilee naapurustossa yksin. Autoihin saa aiheuttaa lommoja ja naarmuja, ja toisten pihoilla voi käydä tekemässä mitä huvittaa. Riittääkö että tämä vielä kolmevuotias pikkuvesseli huutaa että täällä ollaan, kun äiti kerran tunnissa huutaa nimeltä? Näköyhteyttä lapseen ei ole.

Missä vaiheessa vanhemmuutta voi irtisanoa vastuunsa kasvattaa omaa lastaan? Tuntuu että yhä useammin eron yhteydessä erotaan myös lapsista. Että yhä useammin ydinperhettäkään ei vaan enää kiinnosta mitä oma lapsi tekee tai missä hän ylipäätään on. Lapsia hankitaan syystä tai toisesta, mutta sen jälkeen olisi kiva jättää ne vain toisten kontolle. Eipä jaksanutkaan kiinnostaa.

Haluan että lapseni on onnellinen. Haluan että hänestä kasvaa tasapainoinen aikuinen joka ymmärtää tekojensa seuraukset, oikean ja väärän eron. Haluan että hän oppii välittämään muista ja osaa olla rehellinen ja reilu ystävä. Että hän oppisi toimimaan näin, hän tarvitsee ohjaustani ja neuvojani. On tärkeää että olen hänelle läsnä, joka päivä. Olenhan hänen elämästään vastuussa, eikä se olekaan mikään pikkujuttu <3