Viimeisestä päivityksestä(edellinen vanha postaus muokattu ja lisätty tänään)onkin aikaa. Selvästi on ollut kiireistä aikaa kun ei ole ehtnyt kirjoitella kuulumisia.

Meitä on nykyään neljä. Akkavalta, they said. Toinen raskaus ja synnytys meni aika lailla samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Raskaus toikin mukanaan kaikennäköstä ja tällä hetkellä kirjoittelen ”sairaslomalta” leikkauksen jälkeen. Se onkin ihan oma lukunsa, palaan siihen myöhemmin.

Mitä meille nykyään kuuluu? Me valmistaudutaan muuttorumbaan pikku hiljaa. Ostettiin ensimmäinen oma koti, joka valmistuu tämän kuun lopussa. Ihana päästä uuteen kotiin ja etenkin omaan. Se on ollut kauan jo haaveenani ja nyt se toteutuu, JES! En olisi ikinä uskonut, jos minulle olisi parikymppisenä sanottu, että asun 31-vuotiaana etelä-Helsingissä omassa uudessa kodissa kahden pienen lapsen ja avopuolison kanssa. Hurjaa, miten elämä yllättää. Olen luonnonläheinen ihminen ja pidän rauhasta. Uuden kodin sijainti ei ole ehkä se minulle kaikkein mieluisin, mutta tässä elämäntilanteessa tämä oli oikein toimiva ja järkevä ratkaisu.

Esikoinen on nyt jo kohta 2,5 vuotta ja aloittaa päiväkodin. Pienemmän kanssa ollaan kotona vielä kaksistaan kesän yli. Päivät lasten kanssa on ollut hyvin hektisiä ja ajoittain liian raskaita. Onneksi meiltä on löytynyt turvaverkostoa ja ollaan saatu hoitoapua. Omaa aikaa ei ole ikinä tarpeeksi ja sen ottaminen tuntuu välillä vaikealta. Aina kuitenkin kun on saanut olla yksin tai ystävien kanssa ilman lapsia, niin on jaksanut taas hymyillä kotonakin. Olen parempi äiti kun saan olla oma itseni myöskin.

Syyskuussa 2019 sanottiin heipat meidän ihanalle terapeutille. Lähtiessä tuli kieltämättä haikea ja tyhjä olo vaikka kaikki rullaa nyt hyvin meidän elämässä. Terapia oli meille paikka, missä purettiin auki arjen haasteet ja vastoinkäymiset, mutta myös ennen kaikkea avauduttiin kaikesta muustakin mitä vauva-arki toi tullessaan.

Käytiin suurimmaksi osaksi viikottain ja useimmiten koko perheen voimin.  Oli tärkeetä, että oltiin perheenä terapiassa koska usein huomattiin, että suurin syy oli perhedynamiikan puuttuminen. Se, miksi minua kiristi päivästä toiseen ja päivät täyttyivät riitelystä. Arjen roolit ei ollut selvät ja asioista ei puhuttu ajoissa. Koko paletti menee uusiksi kun vauva tulee taloon, se on fakta. Ja me ei siitä selvitty ilman ulkopuolisen apua.

Sain meille ensimmäisen ajan neuvolan kautta. Kerroin, mitkä fiilikset oli ja neuvoi ottamaan yhteyttä terapeuttiseen vauvaperhetyöhön. Mentiin ensimmäiselle käynnille kaksin vauvan kanssa ja sitten tehtiin suunnitelma mitä me haluttiin. Jotenkin hävetti, mutta sitten taas toisaalta olin niin loppu kaikkien asioiden kanssa. Tarvittiin alusta lähtien ulkopuolisen apua eri tilanteisiin esim. miten helpottaa elämää refluksi/närästys vauvan kanssa, mikä helpottaa selviytymään arjessa ja kuinka jakaa työmäärää niin että toinen ei pala loppuun, kuinka saisi helpotettua vauvan itkua ja miten jaksaa äitinä rankkoja päiviä päivästä toiseen väsyneenä, miten jaksaa vauvan kanssa kun toistuvasti on vastoinkäymisiä, mitkä kuormittaa.

Nyt vasta terapien loputtua tajuan sen arvokkuuden oikeasti. Ei se terapiassa käynti tee meistä huonoja ihmisiä tai tarkota että me ollaan hulluja. Meidän tilanteessa oltiin vain aivan tosi hukassa perheenä, että mitä tapahtuu ja kuka tekee mitäkin. Minä, todella herkkä ja sensitiivinen äiti yritin tehdä kaiken alussa kuitenkin tiedostaen koko ajan, että isälläkin on oma paikkansa ja tehtävänsä perheessä. Isä taas ei tiennyt mitä tapahtuu ja näin ollen vetäyty sivuun koska minä hoidin kaiken.

Minun mieheni aina välillä naurahti, että mitäköhän me tehdään vauvan kanssa kun terapia loppuu.