Meidän yhteinen elämä

Syksy oli saapunut aivan yhtäkkiä, vain muutamassa päivässä. Kun kirjauduimme ulos Naistenklinikalta, ulkona oli syksyisen lämmin ja joka puolella loisti oranssin sekä punaisen sävyjä. Oli lokakuun alku. Jo osastolla tirautin onnenkyyneleitä, sillä meitä oli hoidettu niin hyvin ja henkilökunta huolehti aivan kaikesta, mitä milloinkin tarvitsimme. Kotiinlähtö jännitti ja oli maailman parasta yhtä aikaa.

Synnytys kesti kauan sekä oli muutenkin kaikin puolin hankala. Menimme sunnuntai aamuna klinikalle, lapsivedet olivat menneet jo lauantaiaamuna. Lauantai-iltana saimme käynnistysajan sunnuntai aamulle, mutta onneksi supistukset alkoivat spontaanisti yöllä. Olin täyttänyt synnytyssuunnitelman tarkasti ja tiesin, mitä haluan. Minulle oli muokkaantunut kuva melkein lääkkeettömästä synnytyksestä, jossa allas toimisi rentoutumiskeinonani. Olin myös tehnyt muutamia synnytys- ja mielikuvaharjoituksia etukäteen, koska olin kuullut että niistä voisi olla hyötyä. Herpaannun helposti ja tiesin että tulen vähintään pyörtymään jossain vaiheessa, koska ”se kipu on  kuulemma jotain sietämätöntä”. Minulla oli ollut raskauden alkuvaiheessa pientä synnytyspelkoa, mutta asiaa paljon käsiteltyä sain itselleni jollain tapaa levollisen olon ennen h-hetkeä.

Selvisin ensimmäiset 17h Tens-laitteen avulla. Sen jälkeen, kun minulla rupesi nousemaan kuume ja synnytys ei edennyt, otin suosiolla kipupiikin ballongin asettamisen jälkeen. Olin saanut infektion, tässä kohtaa ei vielä tiedetty mistä. Sain kahta eri antibioottia suoraan suoneen . Kaikki eteni, mutta hyvin hitaasti. Koska olin kovassa kuumeessa ja huonovointinen, en saanut myöskään syötyä mitään. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä meidät siirrettiin synnytyssaliin. Tässä kohtaa myös lääkitystä lisättiin. Oksitosiini, ilokaasu ja muut lääkkeet auttoivat hetkittäin, mutta synnytys ei tuntunut lähtevän käynnistyäkseen. Neljän aikaan leikkaussali odotti meitä ja ei mennyt kauaa kun pitelin pientä nyyttiä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, kun tuli päätös että äidin ja vauvan kunnon takia tehdään kiirellinen sektio. Minulle oltiin mainittu sektiosta aiempaa päivällä. Vaikka leikkaus pelotti, mutta jollain tavalla toivoin sitä, sillä voimat olivat todella kortilla. Ymmärsin tietysti, että leikkauksen riskit infektioni takia olivat suuret. Kävimme sairaalassa läpi synnytystä kätilöiden kanssa. Kaikesta huolimatta, olin onnellinen kaikesta, sillä vaikka synnytys meni miten meni, vauva oli terve ja infektio ei pahentanut tilannetta. Loppu hyvin kaikki hyvin, se jäi päällimmäisenä mieleen.

Appivanhempani auttoivat kotiutumisessa. Me tuoreet vanhemmat olimme aivan väsyksissä jo pelkästään monen vuorokauden valvomisesta. Sain oman äitinikin meille asumaan ensimmäiseksi viikoksi, mikä oli niin tärkeätä. Olin kuullut, että sektiosta toipuminen vie aikaa ja tekee hyvin kipeää. Omalla kohdallani paranin todella nopeasti ja lähdin liikkeelle vuorokauden jälkeen leikkauksesta. Olo oli tietenkin outo ja hutera enkä heti tunnistanut itseäni omassa kehossa. Kaikki palautui kuitenkin äkkiä. Oli niin ihanaa päästä ensimmäiselle vaunulenkille(tietenkin hyvin lyhkäiselle) koko perheen voimin, vaikka synnytyksestä oli kulunut neljä päivää.

Ensisynnytäjänä opin paljon ja kasvoin myös ihmisenä. Kun puhutaan synnytyksestä, asioita ei kannata suunnitella liiaksi. Vaikka se olisi miten osa luonnettasi, niin on paljon helpompi mennä tilanteen mukaan. Välillä minun oloni oli todella toivoton ja tuntui, etten synnytä koskaan. Poikaystäväni jaksoi tsempata koko ajan, vaikka tottakai pelkäsi itsekin. Joku meissä naisissa vaan on, että me selviämme kaikesta, etenkin synnyttämisestä. Se on meidän juttu vaikka mutkia olisi matkassa. Niistä mutkista ei kannata lannistua, ne on osa matkaa ja lopputuloshan se on  kaikki kaikessa. Mitä kipuun ja muuhun tulee, minulla on matala kipukynnys ja piikkikammo. Ei siinä hötäkässä silläkään ollut väliä, se on tehtävä mitä eteen tulee. Haluan tsempata kaikkia tulevia äitejä, että te pystytte siihen. Oli synnytys millainen tahansa, jokainen synnytys on ainutlaatuinen ja pääasia on se pieni terve ihme sylissä.