Kuulumisia maalta – kolmen mummolan taktiikka, yksi ruukkuruusu ja hetki muistellen mummoja

Tänä vuona sain herätä äitienpäivään maala. Lapsi ja puolison mummo toivat kahavin sänkyyn. Olo oli hetken kuin kuningattarella. Totuus: meiänhän ois pitänyt viedä kahavit mummolle. En vaan kerennyt – mummo heräsi ensin.

Aamu starttasi tuttuun tappaan porojen ruokinnalla. Siinä samala tuli mietittyä, että mitenköhän lapsi seleviää (tai mie!!!), ko viimesetki porot päästethän kesäksi mettään. On tuo lapsi ollu niin täysillä mukana ruokinnassa ja kaikessa, että kohta varmaan kyselee että missä ne kaikki on ja miksei kukaan ennää kaipaa heinää tai jäkälää. Toki joka vuosihan ne porot lähteepi mettään, mutta silti son aina kova paikka lapsele, joka ei vielä ihan täysin ymmärrä poron vuotta.

Poron ruokon jäläkeen puoliso jäi siivoamaan autoa (eppäilen että meni sinne piiloon) ja lapsi paineli koiran kanssa ympäri pihaa niinkö oisivat justiinsa saanu elinkautisesta vappautuksen. Lapio löysi käteen ja sillä levitettiin loputkin lumet pitkin pihaa – ja vähän myös sahanpurut. Isomummo ei ollut vaikuttunut tästä taideprojektista.

Sitten alkoi äitienpäivän mummolakierros – sama mikä käyään joka ikinen juhulapyhä. Ensin Kemmiin, missä ihailtiin merta ja mietittiin hetki, pitäiskö jäähä rannalle pohtimaan elämää. Ei jääty. Sielä oli myös yks pelottava pikkuorava joka lähti jahtaamaan meitä. Juostiin lujasti autoon ja lähettiin ajelemaan kohti seuraavaa mummolaa.

Toisessa mummolassa trampoliini oli kasattu ja lapsi ampui sinne sellaisella voimalla, että vanhemmat jäivät vaan katsomaan perään – koira perässä. Kyllä. Sinne menivät yhessä trampalle. Koska kaikki pittää tehä yhesä. Mummon kanssa käytiin etsimässä käpyjä, koska mitäpä sitä äitienpäivänä muutenkaan. Mie tein herkkuplatterin ja kattelin vanahoja kuvia. Voi mitä muistoja sieltä löytykään!

Ainii! Lauantaina ennen ko me lähettii maale tapahtui jotain todella harvinaista: puoliso osti mulle ruukkuruusun. Siis oikeat kukat. Tämä mies, joka ei ikinä osta mulle mitään kasvia, ei se sitä mulle ojentanu tai sanonu mittää. Löi sen keittiönpöyälle sanomatta mittää. Mutta mie oletin että son mulle, ko tuosa se edelleen on pöyälä.

Täsä kohtaa on hyvä mainita, että minun mummot – Tuula ja Sinikka – ja isomummo Kirsti oli ihan uskomattomia viherpeukaloita. Yhelä oli kasvimaa, toisela kasvihuone ja kolmannella kasvo tomaatit parvekkeella. Ja ne kukkapenkit ja ruukut! Mie en oo periny tätä taitoa ollenkaan. En saa mitään pysymään hengissä – en ees kaktusta. Mutta tänä keväänä päätin, että nyt mie opettelen. Ja tästä ruususta mie alotan. Se joko elää tai kuolee, mutta me molemmat yritetään. Saattaa olla että joudun vähän käyttämään hyödyksi oman kummin sekä lapsen kummin taitoja. Net on kans aikamoisia viherpeukaloita. Onneksi semmosia vielä lähipiiristä löytyy, vaikka mummot meitä kattelleeki pilvenreunalta.

Äitienpäivänä tulee aina vähän ikävä. Vaikka nykyään saankin viettää sitä äitinä, niin silti mielessä käy ne, joien kans sitä ei enää vietetä. Onneksi muistot ellää.

Kotimatkalla koira oli niin väsynyt, ettei huomannut että pysähyttiin. Kotona paineli samantien olohuoneen sängyn alle unele. Ja nukku aamuun asti.

Loppusaldo: kolme mummolaa, yks äiti, kaks mummoa, yks isomummo, kolme muistoissa kulkevaa mummoa, yks trampoliini, yks taidekritiikin saanut sahanpuruprojekti, yks ruukkuruusu ja yks umpiväsynyt koira. Äitienpäivä: suoritettu.

 

 

 

Toivottavasti myös teilä oli ihana Äitienpäivä!

Rakkauella,

Janica