Yritysaika ja kahden keskenmenon läpikäynti

Aion tässä blogissa avata raskautta, valmistautumista äitiyteen ja kaikkia niitä tunteita ja konkreettisia asioita, joita tuolle matkalle mahtuu. Jotta tarina etenee kronologisesti, aloitan kuitenkin siitä kun päätimme alkaa yrittää lasta ja haluan jakaa myös siihen liittyvät vaiheet. Olen sitä mieltä, että onneksi näistäkin, täysin luonnollisista ja todella yleisistä asioita, puhutaan nykyään avoimemmin ja haluan olla osaltani normalisoimassa tätäkin keskustelua. Näinpä siis menee muutama postaus, ennen kun pääsemme fiilistelemään raskautta ja kuvailemaan esimerkiksi eri raskausviikkojen oireita ja tunteita.

Mutta kuten sanottua, hypätään vielä sinne, mistä kaikki alkoi. Pakko myöntää, että näin henkilökohtaisten juttujen jakaminen vähän jännittää.

Kuten kerroin ensimmäisessä esittelypostauksessa, ajatus perheen perustamisesta täydellä vakavuudella iski aika yllättäen, kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Olin tuolloin 29-vuotias ja aika vastikään rakastunut. Parisuhteemme oli vielä tuore, mutta silti koin jotain merkillistä varmuutta siitä, että tämän ihmisen kanssa haluan perustaa perheen.

Aiemmin ajatukset aiheen ympärillä olivat olleet hapuilevia. Pyörittelin päässäni, olisiko perhe jotain mitä haluan? Jos en perustaisi perhettä, katuisinko sitä sitten joskus? Milloin olisin valmis vai olisinko koskaan?

Mä haluan lapsen

Keväällä 2020 meidän oli tarkoitus lähteä Thaimaahan lomamatkalle, kun maailma päätti toisin. Korona toi mukanaan laajat matkustusrajoitukset juuri sinä päivänä kun lentomme oli tarkoitus lähteä ja matkakohteemme vaihtui nopeasti aurinkorannasta Matildedahlin mökkiin. Kävimme patikoimassa Teijon kansallispuistossa, teimme hyvää ruokaa, saunoimme ja joimme iltaisin viiniä takkatulen ääressä. Meillä oli aikaa vain toisillemme ja kävimme tuntien mittaisia keskusteluja elämästä ja toiveistamme sen suhteen. Silloin myös puhe perheestä taisi nousta esille ensimmäistä kertaa jonain konkreettisena asiana, jota molemmat oikeasti halusivat.

Jatkoimme toki keskustelua vielä joidenkin kuukausien ajan, kunnes olimme molemmat varmoja, että olimme valmiita jättämään ehkäisyn pois.

Lähestyimme perheen perustamista hieman eri lähtökohdista. Jaakko oli elänyt koko elämänsä siinä terveystiedon tunneilla meihin iskostetussa ajatuksessa, jonka mukaan ehkäisyn unohtaminen kerrankin, johtaa todennäköisesti raskauteen (tästä vielä mainittava, että ainakin omien kokemusteni mukaan tämä tuntuu olevan aika yleinen ajatusmalli ikäisilläni miehillä. Ystävieni miehet vähintäänkin kommentoivat, että on myös hyvin todennäköistä, että raskaus alkaa heti kun aletaan yrittää.). Minä puolestaan olin tutustunut kaikkeen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon ja kuullut paljon tarinoita siitä, että asiat eivät välttämättä ole niin mustavalkoisia. Olin varmaan liiankin tietoinen, että haasteet raskautumisessa ovat todella yleisiä ja tämä loi osaltaan minulle varmasti myös paineita. Ajattelin, että ei tässä enää nuorrukaan ja ikinä ei tiedä kuinka kauan meillä menee.

Unelmista tuli hetkeksi totta

Niinpä siis alkaessamme yrittää, vasten kaikkia odotuksia matkamme lähti käyntiin heti ensimmäisestä kierrosta. Uskon, että olimme molemmat yhtä yllättyneitä kun kuukautisia ei kuulunutkaan ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Jaakko ei meinannut uskoa tuota hailakkaa toista viivaa ja ostimme digitaalisen testin, jonka näytöstä tulos ei jäänyt epäselväksi. Siinä luki Raskaana.

Olo oli samaan aikaan epäuskoinen, iloinen ja vähän kauhunsekainen. Minä aloin lukemaan kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon, kuuntelemaan odotuspodcasteja ja latasin kaikki maailman raskaussovellukset. Varasimme ajan neuvolasta. Kävelimme ympäri Helsingin katuja ja puhuimme tuosta elämänmullistavasta salaisuudesta. Kuinka Jaakko olisi se, joka kantaisi tulevaa lastamme rantakallioilla, koska minä olen meistä  kömpelömpi. Pohdimme kuinka olisimme pian kolmisin ratikassa ja näyttäisimme lapsellemme kaiken missä liikumme.

Raskauden ensimmäiset viikot tuntuivat vuosilta. Päähän ei mahtunut mitään muuta, tai ainakin minulla se meni niin. Haaveilimme tulevasta perheenjäsenestä ja mietimme miten tulisimme elämämme järjestämään. Ehdimme elää tuossa haavekuplassa useamman viikon.

Onko minussa jotain vikana?

Järkytys oli melkoinen kun tuon ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen alkoi verenvuoto, joka alkoi kiihtyä. Soitin naistenklinikalle ja sain hyvin kliinisen vastaanoton. Raskaus oli mennyt kesken. Puhelusta tuli olo, että tämä oli heille arkipäivää eikä mitään tukea ollut tarjolla. Kätilö neuvoi ottamaan särkylääkettä ja seurailemaan oloa. Kolmen viikon kuluttua tulisi tehdä raskaustesti ja mikäli se olisi negatiivinen, keskenmeno olisi hoitunut itsestään. Minulla olisi syytä tulla näytille vasta jos tuon kolmen viikon jälkeen näin ei olisi. Viikot tuntuivat pitkiltä ja epävarmoilta.

Vaikka raskaus oli vasta melko alussa, olo oli tyhjä. Itkin sängyssä ja en oikein käsittänyt tapahtunutta. Mietin mitä olin tehnyt väärin. Kävin muutama päivä ennen tapahtunutta hieronnassa ja olin varma, että olin aiheuttanut keskenmenoni tuolla käynnillä. Syytin itseäni ja olin loputtoman surullinen.Mielen valtasi huoli, onko minussa jotain vikana?

Kävin läpi tilastoja keskenemenoista ja mieltäni vähän helpotti ajatus, että keskenmenot ovat todella yleisiä. Tämä heijastui myös hoitohenkilökunnan asenteesta, vastaavia puheluita tulee heille varmasti päivittäin ja asia on ihan rutiinia. Koska minuakaan ei hoidettu mitenkään, keskenmenot ovat varmasti vielä monin verroin yleisempää kuin tilastojen mukaan edes näyttäisi olevan.

En siinä mylläkässä edes muistanut varanneeni neuvola-aikaa ja eräänä päivänä neuvolasta soitettiin, että aionko tulla sovitulle käynnille. Paniikissa sopersin keskenmenosta ja tuo Kallion neuvolan terveydenhoitaja oli ensimmäinen terveydenhuollon edustaja, joka tuntui olevan vähääkään kiinnostunut miten voin. Hän kuulosti hyvin empaattiselta ja kysyi, tarvitsisinko keskusteluapua. Voisin kuulemma tulla muuten vain käymään asiaa läpi. En kokenut siinä hetkessä luontevaksi mennä neuvolaan. Sinnehän meidän oli tarkoitus mennä alunperin onnellisena tulevasta lapsesta, mutta tuo puhelu oli jo iso juttu. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että minut kohdattiin ja tunteilleni oli oikeutus. En ylireagoinut, vaan kävin läpi oikeasti iso juttua.

Uudestaan eteenpäin

Päätimme, että lähdemme yrittämään uudestaan heti kun se on vain mahdollista. Luin jopa juttuja, joissa sanottiin, että keskenmenon jälkeen keho olisi vastaanottavaisempi ja raskaus onnistuisi uudestaan helpommin. Odotukset olivat siis korkealla ja suuntasin ajatukseni eteenpäin.

Hei baby-podcastissa puhuttiin siitä, kuinka raskauden yritys tuntuu samalta, kun menisit odottamaan bussia. Kun pysäkille on kerran mennyt on kynnys poistua pysäkiltä valtava, vaikka bussi olisi loputtomasti myöhässä. Koin, että minulla tuo tilanne meni juurikin niin. Olimme päättäneet tehdä lapsen, joten asiassa ei voisi enää perääntyä vaikka menetys olisikin salaa alkanut pelottaa. Odotin jo kuumeisesti seuraavaa kiertoa. Ja mahdollisuutta.

Seuraavat kuukaudet menivät saman kaavan mukaan. Kierto alkoi, seurasimme ovulaatiota tarkasti ja optimoimme mahdollisuudet raskautua. Kuukautiset alkoivat kuitenkin joka kerta. Olo oli jokaisella kerralla yhtä pettynyt. Luin netistä, kuinka oma stressini aiheen ympärillä saattaisi aiheuttaa ongelmia raskautua. Ajatus siitä, ei todellakaan helpottanut, päin vastoin. Tuntui, että aloin entistä enemmän stressaamaan stressaamista.

Toinen raskaus – ja keskenmeno

Vajaa puoli vuotta ensimmäisestä raskaudesta saimme kokea jälleen tuon maagisen hetken, kun kuukautiset olivat myöhässä ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Jaakko suhtautui noihin hailakoihin viivoihin hieman skeptisesti, aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla. Tällä kertaa hän varmasti halusi suojella meitä pettymykseltä. Ostimme jälleen digitaalisen testin ja muutaman päivän päästä testattuamme näyttöön piirtyi selkeästi suomeksi Raskaana 1-2 viikkoa. Tällä kertaa odotin muutaman viikon ennenkun soitin neuvolaan. En halunnut varata sitä tällä kertaa turhaan.

Suhtauduin tilanteeseen varovaisen onnellisesti ja jokainen kuluva päivä ja viime kerran keskenmenoajan ohittaminen hälvensivät vähän pelkoa.En halunnut innostua liikaa. Silti se tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta, kun verenvuoto jälleen alkoi ja kiihtyi niin, että ei ollut kahta sanaakaan siitä, mitä oli tapahtumassa.

Tällä kertaa keskenmeno tuntui mahdollisesti vieläkin pahemmalta. Epätoivo valtasi mielen. Kaikkialla sanottiin, että seuraavan raskauden onnistumista ennustaa parhaiten aiemmat raskaudet. Kaksi peräkkäistä keskenmenoa alkoi olla jo vähän harvinaisempi tilastojenkin valossa.Jos ensimmäisellä kerralla menin hetkeksi vähän pimeään paikkaan, nyt tuntui, kun elämältä olisi mennyt pohja. En ollut kunnolla ymmärtänyt sosiaalisen median luomia negatiivisia tunteita aiemmin, mutta tuolloin tuttujen raskausilmoitukset saivat aikaan lähinnä spontaania tarvetta heittää puhelin seinään. Pelkäsin, että minussa on jotain lopullisesti vialla ja aloin jo vähän henkisesti hapuilemaan ajatusta, mitä jos en ikinä onnistuisikaan saamaan lapsia?

Päätös hakeutua tutkimuksiin

Suomessa julkisella pääsisi tutkimuksiin vasta kolmannen keskenmenon kohdalla ja aloin pohtia, että pitääkö minun todella odottaa, että kolmaskin raskaus menee kesken ennenkun selvitetään, mistä tämä johtuu. Se tuntui epäinhimilliseltä ja en ollut varma miten kestäisin tuon saman kolmannen kerran. Halusin tietää, onko näihin keskenmenoihin joku syy. Pakkohan niihin on olla, ajattelin.

Päätin, että en halua odottaa seuraavaa keskenmenoa vaan aloimme etsiä yksityistä lääkäriä.Halusin tietää onko jotain mihin voi vaikuttaa ja toisaalta olimme käyneet yrityksen alussa katsomassa vain ihan perusjutut. Monillehan syvällisemmät tutkimukset tuntuvat olevan ihan peruskauraa jo yrityksen alussa tai vasta kun lapsia harkitaan.

Koska tästä tarinasta tulisi kokonaisuudessaan todella pitkä, palaan seuraavassa postauksessa ja kerron tarinan loppuun. Tai ainakin seuraavaan plussaan asti. Mutta kuten ensimmäisessä postauksessa paljastin, tällä tarinalla on onnellinen loppu. Tai oikeastaan alku.