Kuten kerroin edellisessä yritysaikaa ja kahta keskenmenoa käsittelevässä postauksessani, olo keskenmenojen jälkeen oli aika synkkä. Aloin pohtimaan toden teolla, onko minussa jotain vikaa. Mielessä kummitteli ajatus, mitä jos en voikaan saada lapsia?

Terveyskirjastossa sanotaan näin toistuvista keskenmenoista:

Kaikista todetuista raskauksista 15–25 % keskeytyy. Riskitekijöistä tärkeimmät ovat naisen ikä ja keskenmenojen määrä. Yli 40-vuotiaiden raskauksista keskeytyy joka kolmas. Vain 5 % naisista kokee kaksi peräkkäistä keskenmenoa ja 1–2 % kolme (tai useampia) keskenmenoja.

Yksi keskenmenoja ennustava tekijä oli keskenmenojen määrä ja näinpä siis koin, että halusin ammattilaiselle selvittämään, onko jotain tehtävissä. Koska Suomessa lähetteeseen julkiselle puolelle tarvitaan kolme keskenmenoa, päätimme hakeutua yksityiselle lapsettomuuslääkärille. Parhaat vaihtoehdot tuntuivat olevan Mehiläisen Felicitas ja Pihlajalinnan Dextra. Kävimme kartoittavat puhelinkeskustelut molempien tahojen kanssa, jonka jälkeen päädyimme Dextran asiakkaiksi. Saimme ajan lääkärille, jolla kerrottiin olevan pitkä kokemus toistuvien keskenmenojen hoidossa.

Ensimmäinen käynti lapsettomuuslääkärillä

Kun varaamamme aika koitti, muistan tunteideni olleen aika sekavat. Jaakko oli meistä se rauhallisempi ja yritti lähestyä asiaa järkevästi. Nyt pääsisimme selvittämään, mistä on kysymys. Minä olin taas lukenut liikaa siitä, kuinka toistuvien keskenmenojen syytä ei useinkaan löydetä, samalla muistan pelänneeni, että minussa oli jotain peruuttamatonta vikaa. Jotain sellaista, jota ei koskaan löydetä ja näin ei voi korjata.

Ajoimme Jätkäsaareen lääkärin vastaanotolle ja meille oli varattu pitkä vastaanottoaika. Vaikka käynnin tavoitteet olivat fysiologisella puolella, oli käynti minulle todella korjaava ja terapeuttinen. Aikamme aluksi käytiin yksi kerrallaan läpi kaikki ne mielessäni pyörineiden ”onko tämä minun vika?” ja ”olisinko voinut tehdä jotain toisin?” kysymysten juurisyyt. Jotenkin lääkäri löysi ne kaikki asiat, jotka minua oli mietityttänyt. Lopulta päähäni alkoi piirtyä kuva, että tämä ei ollut minun vika ja en olisi voinut tehdä mitään toisin.

Hyvin äkkiä selvisi, että tutkimukset tulisivat keskittymään pitkälti minuun. Kuulemma vain jossain harvinaisissa tapauksissa miehen kromosomipoikkeavuudet tai kromosomien yhteensopimusongelmat voisivat aiheuttaa keskenmenoja. Lähtisimme liikkeelle niistä kaikkein yleisimpien asioiden selvittämisestä ja se onnistuisi pitkälti  minulle tehtävillä verikokeilla ja gynekolokisella tutkimuksella.

Gynekolokisen tutkimuksen perusteella kaikki näytti normaalilta, eikä mitään huolta herännyt, joten lääkäri suunnitteli minulle keskusteluun ja taustoihini pohjautuen paketin erilaisia verikokeella tehtäviä testejä. Testeihin kuului erilaisia kiertoni perusteella esiin nousseita asioita, sukurasitteiden poissulkemista ja muita yleisiä  keskenmenon aiheuttajia. Lääkäri selitti kaikki asiat auki yksityiskohtaisesti ja piirsi meille esimerkiksi kuvaajia, joilla hän havainnollisti normaalia hormonikiertoa ja mitkä asiat siinä ovat tärkeitä raskauden onnistuneelle jatkumiselle. Pidin tästä lähestymisestä.

Lähdimme vastaanotolta huojentuneina. Omakannassani luki diagnoosi abortus habitualis, joka on latinaa ja tarkoittaa toisuvia keskenmenoja.

Vihdoin vastoinkäymisille löytyi syy

Kävin verikokeissa osoitettuina ajankohtina (esimerkiksi hormonipitoisuuksia mitataan tiettyinä kierron päivinä) ja varasimme seuraavan ajan tulosten läpikäymiselle ja hoitosuunnitelman tekemiselle. Tuloksista löytyi muutama juttu, jotka saattaisivat olla syyllisiä keskenmenoihin. Ensinnäkin minulla oli matala ferritiini, eli varastoraudan pitoisuus, johon aloin syömään lisärautaa. Toisekseen minulla todettiin matala progesteronitaso kierron loppupuolella. Progesteroni eli keltarauhashormoni pitää raskauden käynnissä ennenkuin istukka on kehittynyt kunnolla. Minulla oli lyhyt luteealivaihe (aika ovulaation ja kuukautisten välillä), joten tuo kävi järkeen.

Sen lisäksi, että oli helpottavaa saada konkreettisia syitä läpikäymiimme vastoinkäymisiin, oli myös todella helpottavaa, että näihin syihin löytyi helpot hoidot. Kaikkien pelkojeni vastaisesti minusta ei löytynyt mitään peruuttamatonta vikaa. Matalaa progesteronitasoa voidaan helposti nostaa lääkkeillä. Saimme yksityiskohtaisen hoitosuunnitelman siitä, miten yritys, tukilääkitys ja sen seuranta tulisi ajoittaa. Lähdimme vastaanotolta mieli täynnä toivoa.

Ensimmäisellä kierrolla ei tärpännyt ja päätimmekin pitää yrityksessä kuukauden taukoa. Olimme ostaneet nykyisen kotimme, uudisrivitaloasunnon aiemmin syksyllä ja edessä oli niin muutto kuin joulun ja uuden vuoden vietto. Halusin juoda hyvällä omalla tunnolla joulupöydässä punaviiniä ja ottaa rennosti. Päätimme palata yrityksen pariin taas vuodenvaihteen jälkeen.

Vuosi 2021 vaihtui ja varaamani aika Dextraan koitti. Olin varannut ajan ohjeiden mukaan hieman ennen ovulaatiota. Käynnillä katsottiin, että kaikki on kunnossa ja varmistettiin kierron vaihe. Lähdin apteekin kautta kotiin. Tunsin, että tauko yrityksessä oli tehnyt hyvää ja oli mahtavaa, että sain vähän selvitettyä omaa päätä. Mieli oli taas toiveikas.

Näin jälkikäteen katsottuna vuosi 2021 taisi olla meidän vuosi. Seurasimme orjallisesti ohjeita. Eri kierronpäiville oli erilaiset lääkkeet (yhdellä pistoksella varmistettiin ovulaatio) ja parilla eri progesteronin tukilääkkeellä varmistettiin, että mahdollisesti alkavalla raskaudella olisi edellytykset pysyä käynnissä. Keltarauhashormonissa ei ollut mitään muuta vikaa, kuin että en ihan samalla tavalla tuntenut alkuraskauden oireita. Toisaalta myös oma mieli teki muutenkin tepposia ja kaikki kuukautisoireet on niin helppo tulkita raskausoireiksi (miten ne ovatkin niin lähellä toisiaan), että enpä tiedä olisinko tuossa mielentilassa osannut erottaa niitä muutenkaan.

Meille tulee vauva

Jo tammikuun aikana saatiin taas ihailla haaleaa viivaa raskaustestissä. Olin tilannut raskaustestejä oikein tukkupakkauksen, niin sain tehtyä niitä suunnilleen joka aamu ja varmistettua, että viiva todellakin tummui. Ja tummuihan se. Vaikka edelleen pelotti, yritin ajatella, että nyt lääkkeet auttavat raskauden jatkumisessa. Otin lääkkeet ohjeiden mukaan ja kävin säännöllisesti verikokeissa seuraamassa arvoja. Kaikki näytti hyvältä.

Ensin sain jättää toisen tukilääkkeen pois, ennen ensimmäisen kolmanneksen loppumista molemmat. Olin loputtoman onnellinen, että päädyimme hakeutumaan yksityiselle tuossa vaiheessa. Vaikka tietenkään kaikki syyt keskenmenoille eivät selviä yhtä helposti, oli meillä onni matkassa.

Jossain mieleni perukoilla jyskytti pieni pelko, mutta nyt olo oli ihan eri tavalla luottavainen kun aiemmin. Jokainen vessakäynti nosti hieman sykettä. Päivitin aktiivisesti laskuria, joka näytti keskenmenon todennäköisyyden pienenevän päivä päivältä. Päätimme mennä tällä kertaa varhaisultraan, jotta saisimme hieman mielenrauhaa. Päädyimme käymään kahdesti, viikoilla 6 ja 9. Ne hieman helpottivat pelkoa. Aloin varovasti ajattelemaan, että jos kaikki menee hyvin, meille taitaa todella tulla vauva.

Tavallaan se kaikki mitä edellisenä vuonna käytiin läpi, sai tämän raskauden tuntumaan aivan erityiseltä. Olen yrittänyt ajatella, että näin tämän kuuluikin mennä. Ehdimme muuttaa kerrostalokaksiosta tänne rauhaisaan 4h + keittiö rivariin ja valmistautua henkisesti tulevaan.

Tätä kirjoittaessa tyyppi potkii kohdussa ja raskausviikkoja on 28. Olo on odottava ja mahdottoman onnellinen.

Aion tässä blogissa avata raskautta, valmistautumista äitiyteen ja kaikkia niitä tunteita ja konkreettisia asioita, joita tuolle matkalle mahtuu. Jotta tarina etenee kronologisesti, aloitan kuitenkin siitä kun päätimme alkaa yrittää lasta ja haluan jakaa myös siihen liittyvät vaiheet. Olen sitä mieltä, että onneksi näistäkin, täysin luonnollisista ja todella yleisistä asioita, puhutaan nykyään avoimemmin ja haluan olla osaltani normalisoimassa tätäkin keskustelua. Näinpä siis menee muutama postaus, ennen kun pääsemme fiilistelemään raskautta ja kuvailemaan esimerkiksi eri raskausviikkojen oireita ja tunteita.

Mutta kuten sanottua, hypätään vielä sinne, mistä kaikki alkoi. Pakko myöntää, että näin henkilökohtaisten juttujen jakaminen vähän jännittää.

Kuten kerroin ensimmäisessä esittelypostauksessa, ajatus perheen perustamisesta täydellä vakavuudella iski aika yllättäen, kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Olin tuolloin 29-vuotias ja aika vastikään rakastunut. Parisuhteemme oli vielä tuore, mutta silti koin jotain merkillistä varmuutta siitä, että tämän ihmisen kanssa haluan perustaa perheen.

Aiemmin ajatukset aiheen ympärillä olivat olleet hapuilevia. Pyörittelin päässäni, olisiko perhe jotain mitä haluan? Jos en perustaisi perhettä, katuisinko sitä sitten joskus? Milloin olisin valmis vai olisinko koskaan?

Mä haluan lapsen

Keväällä 2020 meidän oli tarkoitus lähteä Thaimaahan lomamatkalle, kun maailma päätti toisin. Korona toi mukanaan laajat matkustusrajoitukset juuri sinä päivänä kun lentomme oli tarkoitus lähteä ja matkakohteemme vaihtui nopeasti aurinkorannasta Matildedahlin mökkiin. Kävimme patikoimassa Teijon kansallispuistossa, teimme hyvää ruokaa, saunoimme ja joimme iltaisin viiniä takkatulen ääressä. Meillä oli aikaa vain toisillemme ja kävimme tuntien mittaisia keskusteluja elämästä ja toiveistamme sen suhteen. Silloin myös puhe perheestä taisi nousta esille ensimmäistä kertaa jonain konkreettisena asiana, jota molemmat oikeasti halusivat.

Jatkoimme toki keskustelua vielä joidenkin kuukausien ajan, kunnes olimme molemmat varmoja, että olimme valmiita jättämään ehkäisyn pois.

Lähestyimme perheen perustamista hieman eri lähtökohdista. Jaakko oli elänyt koko elämänsä siinä terveystiedon tunneilla meihin iskostetussa ajatuksessa, jonka mukaan ehkäisyn unohtaminen kerrankin, johtaa todennäköisesti raskauteen (tästä vielä mainittava, että ainakin omien kokemusteni mukaan tämä tuntuu olevan aika yleinen ajatusmalli ikäisilläni miehillä. Ystävieni miehet vähintäänkin kommentoivat, että on myös hyvin todennäköistä, että raskaus alkaa heti kun aletaan yrittää.). Minä puolestaan olin tutustunut kaikkeen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon ja kuullut paljon tarinoita siitä, että asiat eivät välttämättä ole niin mustavalkoisia. Olin varmaan liiankin tietoinen, että haasteet raskautumisessa ovat todella yleisiä ja tämä loi osaltaan minulle varmasti myös paineita. Ajattelin, että ei tässä enää nuorrukaan ja ikinä ei tiedä kuinka kauan meillä menee.

Unelmista tuli hetkeksi totta

Niinpä siis alkaessamme yrittää, vasten kaikkia odotuksia matkamme lähti käyntiin heti ensimmäisestä kierrosta. Uskon, että olimme molemmat yhtä yllättyneitä kun kuukautisia ei kuulunutkaan ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Jaakko ei meinannut uskoa tuota hailakkaa toista viivaa ja ostimme digitaalisen testin, jonka näytöstä tulos ei jäänyt epäselväksi. Siinä luki Raskaana.

Olo oli samaan aikaan epäuskoinen, iloinen ja vähän kauhunsekainen. Minä aloin lukemaan kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon, kuuntelemaan odotuspodcasteja ja latasin kaikki maailman raskaussovellukset. Varasimme ajan neuvolasta. Kävelimme ympäri Helsingin katuja ja puhuimme tuosta elämänmullistavasta salaisuudesta. Kuinka Jaakko olisi se, joka kantaisi tulevaa lastamme rantakallioilla, koska minä olen meistä  kömpelömpi. Pohdimme kuinka olisimme pian kolmisin ratikassa ja näyttäisimme lapsellemme kaiken missä liikumme.

Raskauden ensimmäiset viikot tuntuivat vuosilta. Päähän ei mahtunut mitään muuta, tai ainakin minulla se meni niin. Haaveilimme tulevasta perheenjäsenestä ja mietimme miten tulisimme elämämme järjestämään. Ehdimme elää tuossa haavekuplassa useamman viikon.

Onko minussa jotain vikana?

Järkytys oli melkoinen kun tuon ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen alkoi verenvuoto, joka alkoi kiihtyä. Soitin naistenklinikalle ja sain hyvin kliinisen vastaanoton. Raskaus oli mennyt kesken. Puhelusta tuli olo, että tämä oli heille arkipäivää eikä mitään tukea ollut tarjolla. Kätilö neuvoi ottamaan särkylääkettä ja seurailemaan oloa. Kolmen viikon kuluttua tulisi tehdä raskaustesti ja mikäli se olisi negatiivinen, keskenmeno olisi hoitunut itsestään. Minulla olisi syytä tulla näytille vasta jos tuon kolmen viikon jälkeen näin ei olisi. Viikot tuntuivat pitkiltä ja epävarmoilta.

Vaikka raskaus oli vasta melko alussa, olo oli tyhjä. Itkin sängyssä ja en oikein käsittänyt tapahtunutta. Mietin mitä olin tehnyt väärin. Kävin muutama päivä ennen tapahtunutta hieronnassa ja olin varma, että olin aiheuttanut keskenmenoni tuolla käynnillä. Syytin itseäni ja olin loputtoman surullinen.Mielen valtasi huoli, onko minussa jotain vikana?

Kävin läpi tilastoja keskenemenoista ja mieltäni vähän helpotti ajatus, että keskenmenot ovat todella yleisiä. Tämä heijastui myös hoitohenkilökunnan asenteesta, vastaavia puheluita tulee heille varmasti päivittäin ja asia on ihan rutiinia. Koska minuakaan ei hoidettu mitenkään, keskenmenot ovat varmasti vielä monin verroin yleisempää kuin tilastojen mukaan edes näyttäisi olevan.

En siinä mylläkässä edes muistanut varanneeni neuvola-aikaa ja eräänä päivänä neuvolasta soitettiin, että aionko tulla sovitulle käynnille. Paniikissa sopersin keskenmenosta ja tuo Kallion neuvolan terveydenhoitaja oli ensimmäinen terveydenhuollon edustaja, joka tuntui olevan vähääkään kiinnostunut miten voin. Hän kuulosti hyvin empaattiselta ja kysyi, tarvitsisinko keskusteluapua. Voisin kuulemma tulla muuten vain käymään asiaa läpi. En kokenut siinä hetkessä luontevaksi mennä neuvolaan. Sinnehän meidän oli tarkoitus mennä alunperin onnellisena tulevasta lapsesta, mutta tuo puhelu oli jo iso juttu. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että minut kohdattiin ja tunteilleni oli oikeutus. En ylireagoinut, vaan kävin läpi oikeasti iso juttua.

Uudestaan eteenpäin

Päätimme, että lähdemme yrittämään uudestaan heti kun se on vain mahdollista. Luin jopa juttuja, joissa sanottiin, että keskenmenon jälkeen keho olisi vastaanottavaisempi ja raskaus onnistuisi uudestaan helpommin. Odotukset olivat siis korkealla ja suuntasin ajatukseni eteenpäin.

Hei baby-podcastissa puhuttiin siitä, kuinka raskauden yritys tuntuu samalta, kun menisit odottamaan bussia. Kun pysäkille on kerran mennyt on kynnys poistua pysäkiltä valtava, vaikka bussi olisi loputtomasti myöhässä. Koin, että minulla tuo tilanne meni juurikin niin. Olimme päättäneet tehdä lapsen, joten asiassa ei voisi enää perääntyä vaikka menetys olisikin salaa alkanut pelottaa. Odotin jo kuumeisesti seuraavaa kiertoa. Ja mahdollisuutta.

Seuraavat kuukaudet menivät saman kaavan mukaan. Kierto alkoi, seurasimme ovulaatiota tarkasti ja optimoimme mahdollisuudet raskautua. Kuukautiset alkoivat kuitenkin joka kerta. Olo oli jokaisella kerralla yhtä pettynyt. Luin netistä, kuinka oma stressini aiheen ympärillä saattaisi aiheuttaa ongelmia raskautua. Ajatus siitä, ei todellakaan helpottanut, päin vastoin. Tuntui, että aloin entistä enemmän stressaamaan stressaamista.

Toinen raskaus – ja keskenmeno

Vajaa puoli vuotta ensimmäisestä raskaudesta saimme kokea jälleen tuon maagisen hetken, kun kuukautiset olivat myöhässä ja raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Jaakko suhtautui noihin hailakoihin viivoihin hieman skeptisesti, aivan kuten ensimmäiselläkin kerralla. Tällä kertaa hän varmasti halusi suojella meitä pettymykseltä. Ostimme jälleen digitaalisen testin ja muutaman päivän päästä testattuamme näyttöön piirtyi selkeästi suomeksi Raskaana 1-2 viikkoa. Tällä kertaa odotin muutaman viikon ennenkun soitin neuvolaan. En halunnut varata sitä tällä kertaa turhaan.

Suhtauduin tilanteeseen varovaisen onnellisesti ja jokainen kuluva päivä ja viime kerran keskenmenoajan ohittaminen hälvensivät vähän pelkoa.En halunnut innostua liikaa. Silti se tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta, kun verenvuoto jälleen alkoi ja kiihtyi niin, että ei ollut kahta sanaakaan siitä, mitä oli tapahtumassa.

Tällä kertaa keskenmeno tuntui mahdollisesti vieläkin pahemmalta. Epätoivo valtasi mielen. Kaikkialla sanottiin, että seuraavan raskauden onnistumista ennustaa parhaiten aiemmat raskaudet. Kaksi peräkkäistä keskenmenoa alkoi olla jo vähän harvinaisempi tilastojenkin valossa.Jos ensimmäisellä kerralla menin hetkeksi vähän pimeään paikkaan, nyt tuntui, kun elämältä olisi mennyt pohja. En ollut kunnolla ymmärtänyt sosiaalisen median luomia negatiivisia tunteita aiemmin, mutta tuolloin tuttujen raskausilmoitukset saivat aikaan lähinnä spontaania tarvetta heittää puhelin seinään. Pelkäsin, että minussa on jotain lopullisesti vialla ja aloin jo vähän henkisesti hapuilemaan ajatusta, mitä jos en ikinä onnistuisikaan saamaan lapsia?

Päätös hakeutua tutkimuksiin

Suomessa julkisella pääsisi tutkimuksiin vasta kolmannen keskenmenon kohdalla ja aloin pohtia, että pitääkö minun todella odottaa, että kolmaskin raskaus menee kesken ennenkun selvitetään, mistä tämä johtuu. Se tuntui epäinhimilliseltä ja en ollut varma miten kestäisin tuon saman kolmannen kerran. Halusin tietää, onko näihin keskenmenoihin joku syy. Pakkohan niihin on olla, ajattelin.

Päätin, että en halua odottaa seuraavaa keskenmenoa vaan aloimme etsiä yksityistä lääkäriä.Halusin tietää onko jotain mihin voi vaikuttaa ja toisaalta olimme käyneet yrityksen alussa katsomassa vain ihan perusjutut. Monillehan syvällisemmät tutkimukset tuntuvat olevan ihan peruskauraa jo yrityksen alussa tai vasta kun lapsia harkitaan.

Koska tästä tarinasta tulisi kokonaisuudessaan todella pitkä, palaan seuraavassa postauksessa ja kerron tarinan loppuun. Tai ainakin seuraavaan plussaan asti. Mutta kuten ensimmäisessä postauksessa paljastin, tällä tarinalla on onnellinen loppu. Tai oikeastaan alku.