Sektio ei ole synnytys – ja muut momshamingin muodot
Uskon, että monet jollain tavalla somen perhekuplassa elävät ovat törmänneet nyt eräällä instagramtilillä esiintyvään väitteeseen, jonka mukaan sektio ei ole synnytys. Itse välillisesti, kun tuota minunkin mielestäni aika absurdia väitettä on jaettu seuraamieni ihmisten toimesta kummaksuen.
Tähän väliin disclaimerina, tämä postaus käsittelee vanhemmuutta vahvan heteronormatiivisuuden kautta ja sisältää vasta esikoistaan odottavan näkemyksiä.
Lähdetään ensin liikkeelle siitä, mitkä omat toiveeni ovat synnytyksen ja äitiyden suhteen. Toivon, että saamme lapsemme tähän maailmaan elävänä ja mahdollisimman terveenä. Toivon, että pystymme takaamaan hänelle mahdollisimman hyvän alun elämään. Tavoitteemme on kasvattaa empaattinen ja hyväsydäminen yhteiskunnan jäsen. Tottakai toivon, että synnytys olisi mahdollisimman helppo, kivuton ja nopea, imetys onnistuisi ja lapsi antaisi meidänkin nukkua.
Kuitenkin jos yhden asian olen oppinut tutustumalla erilaisiin perheiden tarinoihin; kun lapsemme on vielä kohdussani, meillä ei voi olla pienintäkään aavistusta miten nämä asiat tulevat menemään. Minulle antaa vapautta, että tiedostan eri vaihtoehdot, mutta olen päättänyt olla luomatta liikaa paineita itselleni niistä. Koska kuten sanoin, näistä asioista ei voi vain tietää eikä niihin voi välttämättä edes vaikuttaa vaikka kuinka haluaisi. Aika lopulta näyttää, miten asiat tulevat meidän kohdallamme menemään ja miten niihin osaa sitten käytännössä suhtautua.
Momshaming
Olen ollut jollain tavalla tietoinen, että äitiys ja etenkin äitien tekemät valinnat ovat asia, joka herättää paljon keskustelua. Olen törmännyt usein termiin momshaming ja nyt se on alkanut konkretisoitua myös itselleni.
Mitä pidemmälle raskauteni on edennyt, sitä selvemmäksi minulle on käynyt, että kaikilla on mielipiteitä siitä miten tulee olla äiti. Vartalo, valinnat ja tavat toimia ovat ikään kuin julkista omaisuutta ja näin ollen vapaata kommentoinnille.
Miestäni on onniteltu ja tsempattu. Hänen sydämensä tulisi pakahtumaan, isyys tulisi olemaan parasta maailmassa, mutta hänen olisi syytä varautua tulevaan väsymykseen. Puolestaan minulle tulleet neuvot vinkit ja suorastaan kehotukset eivät suinkaan jää tähän. Milloin olen ison näköinen näille viikoille, milloin lääkkeetön synnytys on ainoa oikea ja jos edes harkitsisin muuta, tekisin hallaa syntymättömälle lapsellemme. Niin ja äidin kuuluu olla ainakin vuosi kotona ja imettää vieläkin pidempään. Tutkimuksissakin sanotaan, että muunlaiset tavat toimia aiheuttavat haittaa lapsen kehitykselle. Kyllä sä vielä tulet huomaamaan, ootappa vaan.
Tuntuu kun kaikilla olisi mielipide aiheesta ja se tuntui sisältävän ajatuksen siitä, mikä on kunnollista äitiyttä ja millainen hyvin kapea rooli äidille on tehty. Isä on joku bonushahmo, joka selviytyy siinä mukana,mutta ei kuitenkaan pysty ihan samalla tavalla ymmärtämään näitä juttuja.
Minua on kuitenkin asiassa yllättänyt erityisesti kaksi asiaa:
- Kuinka paljon näitä neuvoja, näkemyksiä ja kommentteja tulee ihan kaikkialta ja kaikilta
- Kuinka paljon ne onnistuvat menemään ihon alle
En ollut lainkaan varautunut kuinka henkilökohtaisilta neuvot tuntuvat. En ollut tajunnut, kuinka kovaa ne lopulta osuvat. Jos omaa tekemistäni on kritisoitu, sen vielä olen kestänyt. Puolestaan puolituntemattomankin kommentti äitiydestä, tuosta viatonta uutta elämää koskevasta roolista, tuntuvat uppovan jonnekin syvälle ihon alle.
Epätasa-arvoinen vanhemmuus
Tämä ehkä pohjustuksena, miksi minua kiinnostaa onko jonkun mielestä sektio synnytys. Enhän ole vielä itse synnyttänyt tai edes omaa kovin suuria suunnitelmia sen suhteen.
Mä näen, että ongelmana tuonlaisessa julistamisessa on, että se ylläpitää rakennetta, jolla äitiyttä (ja sitä kautta naisia) kontrolloidaan. Laitetaan muottiin ja asetetaan paremmusjärjestykseen. Vaikka vasta odotamme esikoista, koen, että olemme astuneet tähän asti pahiten miinoitettuun epätasa-arvon linnakkeeseen jossa olen vielä vieraillut. Vanhemmuudessa äideille asetetaan harteilleen raskas vastuu, jossa heidän odotetaan hoitavan kaikki ilman kiitosta ja täydellisesti, muttei kuitenkaan koskaan oikein. Toisaalta kaikki isien tekemät pienimmätkin arkiset teot on hypetyksen arvoisia, mutta miehiä ei nähdä samalla viivalla tasa-arvoisina vanhempina (tästä aion varmasti kirjoittaa oman postauksen).
Eniten näen, että tästä kärsivät mm. kaikki. Pahimmillaan naiset käsittelevät synnytystraumojaan pelkopolilla tai saavat jopa vuosien masennukset osakseen, kun kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Ovat väsyneitä kun puoliso ei osallistu riittävästi ja käyvät läpi valtavia riittämättömyyden tunteita. Puolestaan puolisot eivät samalla tavalla pääse vanhemmuuteen mukaan ja kokevat ulkopuolisuuden tunteita ja näin myös isyyden muotti näyttää minusta melko kapealta näin odotusajasta käsin katsottuna.
Joten siis ehkä tässä asiassa itseäni eniten ihmetyttää se, miksi näin ison ja kauniin asian sisään luodaan näin vahvasti vastakkainasettelua. En usko, että se lopulta auttaa yhtään ketään tai tuo kenellekään parempaa oloa.
Ja eniten lohtua tuo erään tutun kätilön kommentti:
Mulla on teille yksi neuvo. Te tuutte saamaan niin paljon kommentteja siitä, miten asiat pitäisi tehdä ja mikä on kenenkin mielestä oikea tapa. Te tiedätte parhaiten. Toimikaa sen mukaan, mikä tuntuu teistä hyvältä.
Tuota ihanan lämmintä ja empaattista neuvoa haluan parhaani mukaan seurata äitiydessä ja julistaa, että kaikki synnytykset ja tavat syntyä on ihan yhtä oikeita ja arvokkaita. Kaikki me halutaan lapsillemme vain hyvää, ei siitä pitäisi jakaa mitään mitaleja.
Herättääkö tämä aihe teissä ajatuksia?