Melkein paniikki

Olin aamulla jokseenkin jännän äärellä.Eilen illalla minulle nimittäin soitettiin ja minulta kysyttiin apua tehtävään jonka koin miltei mahdottomaksi.Tehtävässä minun tulsi juosta  Ruukinjuoksu kilpailussa kuusi kilometriä kuusivuotiaan herrahenkilön seurana.Herrahenkilön äiti itse halusi juosta juoksun omaan tahtiinsa ja oli saanut kunigasidean siitä,että Ulla kyllä auttaa.Ja tottakai Ulla lupautui auttamaan,koska pitihän herrahenkilön juosta saada jos hän niin haluaa. Tiesin kyllä,että kuudenkilometrin juokseminen ei minulta onnistuisi,joten joutuisimme kävelemään välillä.Kavaljeeriani informoitiin tästä ja homma oli hänelle fine.Minä kuitenkin piirsin mielikuviini tapahtumaa jossa poika yrittää juosta parhaansa mukaan ja jaksaisi varmasti koko kuusi kilometriä jollei hänellä olisi huonokuntoista keski-ikäistä täti-ihmistä riippakivenään.Mielikuvissani näin kuinka minä kaikkeni yrittäisin ja tunsin ihan fyysisesti kuinka minua pistäisi kyljestä ja kuinka jalkoihinsi tulisi penikkataudin omaista kipua.Minun helpotukseni olikin siis mieletön kun sain aamulla puhelimeeni tiedon,että kavaljeerini ei ole juoksuvireessä.Olemme kuitenkin tehneet suunnitelman,että ensi vuonna osallistumme kilpailuun kumpikin.Ehkä minä saan itseni vuodessa sellaiseen kuntoon,että voin osallistua siihen  ilman painajaisia.Otto ja Ellu osallistuivat päivän juoksuun ja kumpikin juoksi hyvin.Se että olivatko he itse juoksuihinsa tyytyväisiä onkin jo aivan toinen asia.Urheilijoita itsekriittisimpiä ihmisiä ei voi oikeasti olla olemassakaan.