Mamma-koodeksi

Kohtasin tässä pari päivää takaperin tutun naishenkilön, ja hänen uusimman perheenlisäyksensä: Vauvan.

Jokin vauvoissa ja ne synnyttäneissä äideissä saa minut omituiseksi. Johtuuko se kenties siitä, että olen miespuolinen poika ja perheen nuorin lapsi? Oli miten oli, vauva kuin vauva saa minussa aikaiseksi hylkimisreaktion. Tyhjät silmät, ja ÄO yleensä puutarharuukun tasolla ja ulkonäkö kuin Klonkulla eivät ole se mikä minun sielussani saa myllerrystä aikaan, vatsa on kylläkin asia erikseen.

Lapset saavat minut jokseenkin varautuneeksi, riippuen tietenkin iästä. Yleensä, kun lapsi on jossakin kahdeksan ja yhdeksän ikävuoden paremmalla puolella ei sellaisen tavatessaan tarvitse pelätä, hyppääkö se sieltä ruohonjuuritasolta repimään naamaasi irti.

Kun tälläinen kauhuelokuvan perusentitetti yhdistetään vastaleivottuun äitiin, jolla suhteellisuudentaju on imaginääriyksikkö, saadaan aikaiseksi yhdistelmä, jota antiikin Heeroksetkin pelkäisivät.

 

Kuitenkin, kohtaamani vastaleivottu äiti oli minulle jo entuudestaan tuttu. Uskalsin ottaa katsekontaktin, hetken päästä hymyillä ja nostaa käteni varovaiseen tervehdykseen. Olin onnellinen, sillä tein päivän sosiaalisen teon, nyt onkin aika ottaa koriin vähän suklaata ja inkivääriol–

Hetkinen, miksi kävelet tähän suuntaan

Hei mitä, hei ei nyt ihan oikeesti, et tule

Jumalauta askelki vielä niin sukellan tonne leipähyllyjen taakse nyt oikeesti hei

”Moi!”   Crap.

Tietenkin, vastoin kaikkia odotuksiani, päädyin puhumaan äititutulleni. Puheenaiheet olivat ihan miellyttäviä, koulusta ja säästä ja normaalista elämästä, mutta sitten tuli lapsi.

”Tässä on X, sano heippa Tuomakselle X, eikö X olekin aika söpö ja kiva ikku-pikku-lapsi eikö?”

 

Voin vannoa, että sillä hetkellä, kun tuo kysymys esitettiin, päässäni liikkui enemmän ajatuksia kuin koko lukio-opiskeluni aikana. Sanotaan suoraan; lapsi ei ollus mielestäni söpö, eikä sillä hetkellä kiva. Lapsesta tuli enemmänkin mieleen David Hasselhoff gone Manaaja kuin ”söpö.” ÄO oli aiemmin mainittu puutarharuukku, ja silmät näyttivät harittavan sen verran, että lapsi pystyisi tulevaisuudessa laskemaan takapihan kanat istuessaan portailla.

Sanoin hermostuneesti, samalla nieleskellen halua huutaa koko maailman tuska kerralla ulos äänihuuliltani, että ”Juu, söpö lapsi on. Heh heh.” ja samalla annoin pienen osan itsestäni jälleen kuolla, sillä kyseinen tuttavaäiti kutsui minut vierailemaan luonaan. Joskus. Onko sallittua sanoa, että ”sori ei hei, en voi tulla, mulla on tuberkuloosi?”