Herkkä introvertti
”Olin tosi huolissani kun kerroit että muutatte Englantiin – olet niin sosiaalinen ja mietin että mitenköhän pärjäät siellä, kun kaikki ystävät, perhe ja projektit jäävät Suomeen.”
Tämä siskoni kommentti tiivistää aika hienosti sen, miten monet läheisetkin ovat minut nähneet vuosien varrella. Eikä vain läheiset, vaan myös minä itse. Ekstrovertti ja sosiaalinen.
Asiahan ei voisi olla kauempana totuutta. Homman nimi on nimittäin se, että olin aivan onnesta soikeana kun muutimme – minua kiehtoi paitsi ajatus uudesta ympäristöstä, myös se tosiasia, ettei minua Britanniassa tunne kukaan eikä minun sitä myöten tarvitse tavata ketään tai olla sosiaalinen. Pääsin myös hoitamaan työni täysin etänä.
Pääsin lataamaan henkisiä akkujani.
Aloin saamaan vihiä tästä introvertistä piirteestäni vasta pari-kolme vuotta sitten. Siihen asti elin itsekin siinä autuaassa harhaluulossa, että olen ektrovertti, oikea sosiaalinen perhonen. Minulla oli kalenteri jatkuvasti tukossa kaikesta kivasta: kiinnostavia projekteja, töitä, treffejä kavereiden kanssa. Sieluani hiveli eniten maailmassa se, jos joku pyysi apua ja saatoin auttaa – mentoroida, antaa vinkkejä, viedä jotain asiaa omalla osaamisellani eteenpäin. Kunnes yhtäkkiä väsähdin.
Ala-asteelta saakka olen aina haalinut itselleni vastuuta – en ole missään määrin ”johtajaksi syntynyt” mutta kaikenlaisten kerhojen, järjestöjen ja yhdistysten vetäminen oli minulle hirveän luontaista. Olen siis jollain tapaa pienestä pitäen hakenut statusta. En muista missä vaiheessa tarve menestyä on itselleni syntynyt, mutta tarve kasvoi vuosien mittaan ja toisaalta hakeuduin seuraan, joka ruokki tätä nälkää.
Vastuurooleissa täytyy olla myös sosiaalinen. Niinpä näppäränä tyttönä kehitin itsestäni sosiaalisen persoonan, harjoittelin huomaamattani ekstrovertiksi. Missään vaiheessa en tätä kuitenkaan suoraan tiedostanut. Huomasin vain pari vuotta sitten, että ei, tämä henkilö jonka saappaissa kuljen, ei ehkä sittenkään ole täysin ”minä”.
En muista mitä kautta törmäsin ensimmäisen kerran käsitteeseen erityisherkkä. Termiähän parjataan julkisesti jonkin verran ja sitä pidetään ihmisten uutena ”muotiominaisuutena”. Sen sanotaan olevan laiskojen ihmisten tekosyy laiskottelulle, samoin kuin esimerkiksi kehopositiivisuus on vajain tiedoin leimattu lihavien tekosyyksi ylensyödä ja olla liikkumatta – puhutaan tästä aiheesta kuitenkin joskus paremmalla ajalla. Jos termi ei ole tuttu, voit tutustua siihen esimerkiksi Suomen Erityisherkät Ry:n sivuilta.
Itse löysin kuitenkin erityisherkkyydestä paljon samaistumispintaa ja oli helpottavaa lukea määritelmiä, jotka sopivat minuun. Se auttoi sanoittamaan itselle sitä kuka olen ja miltä minusta tuntuu, vaikka täydellisesti määritelmä ei istukaan – ei kai kenelläkään meistä, yksilöitä kun olemme.
Millä lailla erityisherkkyys minussa sitten näyttäytyy? Ensinnäkin, sellaiset sosiaaliset tilanteet joissa minun odotetaan olevan henkisesti läsnä, kuormittavat. Puhutaan siis sellaisista tilanteista, joissa väkeä on kymmenkunta tai vähemmän, uusia ihmisiä paikalla, ohjelmaa joka vaatii aktiivista osallistumista – siis tilanteet, joissa sinun oikeasti odotetaan kuuntelevan, kysyvän lisää ja toisaalta antavan oman panoksesi. Jostain syystä isot pippalot eivät kuulu tähän lukuun – kun paikalla on kymmeniä tai satoja ihmisiä, kukaan ei oleta käyvänsä kanssasi kovin intensiivistä keskustelua.
Tällaisista tilanteista toipuminen kestää minulla päiväkausia – pidempääkin, jos työpäivät ottavat osansa energiasta. Viime vuosina tahti oli jatkuvasti kova ja siksi palautuminenkin on ollut tavallaan jatkuvaa. Se tarkoittaa käytännössä väsynyttä oloa, tarvetta olla yksin ja hiljaisuudessa. Esimerkiksi puhelimeen kilahtavat viestit ahdistavat enkä usein vastaakaan niihin päiväkausiin. Se ei tarkoita etten välitä – en vain pysty, ei ole voimia.
Miksi sosiaaliset tilanteet ovat minulle niin uuvuttavia? Olen jatkuvasti tuntosarvet herkällä ja aistin muiden fiiliksiä, tiedostaen ja tiedostamatta. Vähäinenkin negatiivinen viba ahdistaa, pahimpia ovat esimerkiksi ne tilanteet, jossa yksi henkilö selvästi ärsyttää muita, muttei huomaa sitä itse. Minä sen sijaan huomaan ja imen jostain syystä tätä toisen negaa itseeni. Koitan toimia sovittelijana ja hakea ratkaisua ja tilanteen laukeamista. Saatan jopa kokea syyllisyyttä, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä asiassa.
Voimakasluontoiset ja suorapuheiset ihmiset ovat minusta kiehtovia, mutta uuvuttavia. Heissä on paljon piirteitä joita toivoisin itselleni, mutta olen kuitenkin huomannut pyrkiväni näiden ihmisten vaikutuspiiristä tietoisesti ulos. Ei siksi että en pitäisi heistä tai kokisin heidät jotenkin negatiivisessa valossa – päinvastoin (ellei rinnasteta suorapuheisuutta ja ilkeyttä – sitä en kestä lainkaan) – usein vain he vain syövät intensiivisyydellään omaa energiaani enemmän kuin kestän ja suorista sanoista helpommin eskaloituvat konfliktit ahdistavat minua aina jo etukäteen.
Lisäksi olen herkkä äänille ja valolle. Avokonttorissa käyn jatkuvasti ylikierroksilla. Siksi etätyöskentely on minulle ihanteellisin tapa tehdä työtä. Etäpalaverien kautta pystyn myös keskittymään enemmän itse asiaan kuin huoneen tunnelmaan.
Kotonakin ääni- ja valoherkkyydestä tulee jonkin verran ongelmaa – puolisoani ne eivät häiritse lainkaan ja siksi niiden rajoittaminen ihan ymmärrettävästi välillä unohtuu. Aistin näyttöjen välkkeen myös silmät suljettuina ja yrittäessäni rauhoittua ovat hiljaisimmatkin äänet minusta todella ahdistavia – ne saavat sykkeeni nousemaan ja paniikkitunteen päälle. Sen jälkeen on turha yrittää nukahtaa moneen tuntiin ja väsyneenä herkkyys taas korostuu – ja kas, mikä ihana oravanpyörä onkaan syntynyt..! Olemme kuitenkin puolisoni kanssa löytäneet jo monia kompromisseja asiaan – hän esimerkiksi ei selaa enää puhelinta sängyssä (sinivalo, pahinta ikinä) ja minä taas olen hankkinut sekä unimaskin että korvatulpat.
Muitakin esimerkkejä varmasti löytyy kun oikein alan pohtimaan, mutta nämä asiat olivat ilmeisimmät ja ensimmäisinä mieleeni tulevat.
Minulla on edelleen valtavasti kunnianhimoa ja jatkuva, kasvavakin tarve päästä toteuttamaan itseäni.Viime aikoina olen tajunnut, että ”menestyminen”käsitteenä on kuitenkin ollut minulle tähän asti todella epämääräinen: yhteiskunnan ja ympäristöni luoma, voittajastatus, mainetta ja mammonaa. Pikku hiljaa olen herännyt kuitenkin siihen, että menestykseen aiemmin rinnastamani ”onni” ei olekaan niin yksinkertainen juttu, ja olen joutunut etsimään itseäni uudelleen. Kuka minä olen? Mistä tulen? Mitkä asiat menneisyydessä vaikuttavat ajatteluuni ja ovatko ne tosia? Mitkä ovat aidot elämänarvoni? Mistä minä pidän ja nautin?
Siksi olen erittäin tyytyväinen, että avasin syksyllä tämän blogin. Silloin ajatukseni oli kirjoittaa aivan muista näkökulmista, mutta nyt päätin valjastaa kirjoittamisen (jota pidän muutenkin) oman ajatteluni työkaluksi. Koen myös tärkeäksi jakaa omia kokemuksiani, jos se voisi auttaa muita omilla löytöretkillään itseensä ja herättäisi keskustelua – kuulen mielelläni myös teidän kokemuksianne ja tapojanne hahmottaa itseänne ja polkuanne!
~~ With love, Mandi
