Lehdet heiluivat tuulessa, juoksin meressä ja nauroin

 

Tasmania.

Niin kummallinen saari, hyvin hellä ja hassu. Karu rennolla tapaa. Rakastuin niin, että sattuu.

En osaa aloittaa tämän postauksen kirjoittamista, sillä kyse on merkityksellisistä viikoista. En halua summata, mitä tein. Ei se ole oleellista. Oleellista ovat hetket, joina tuntui, että sydän pakahtuu.

Niitä oli niin koko ajan.

Kerran aurinko laski vaaleanpunaisena ja oli pakko pinkaista juoksuun. Merivettä loiskui paljaille säärille. Nauroin ääneen. Kun hengästyin liikaa, pysähdyin. Minne meninkin, poimin simpukoita. Nyt minulla on niitä iso pussi.

Kaikki Tasmanian surffarit tuntuvat tuntevan toisensa, joten kaikkialta löytyi peitto ja piparminttuteetä.

Oli päiviä, kun en tehnyt rankkasateen takia mitään. Istuin takan edessä ja annoin ajan kulua. Söin kuivattuja aprikooseja ja luin meditaatiokirjaa. Oli iltoja, kun katsoin kainalossa elokuvaa. Sain pusuja ja päänsäryn.

Uuni lämmitti nachoja ja kaura-omenapaistosta.

Tunteet suhasivat laidasta laitaan. Nauraa räkätin ja itkin räkä valuen.

Olin yksinkertaisesti minä.

Ja juuri siksi minulla oli niin hyvä olla.

Sillä eivät ihmiset rakasta vain paikkoja, vaan itseään niissä. Valtava osa paikkojen viehätystä on se, millaisena itsensä siellä näkee. Toisissa paikoissa ihastuttaa, että saa olla aivan uudelainen: mystinen pariisitar, letkeä aussibebe tai jalo afrikankiertäjä. Toisissa paikoissa taas iskee syvä tuttuuden tunne: juuri tällainen minä olen. Juuri tällaista elämää minun kuuluu elää.

Siltä minusta tuntui Tasmaniassa.

Saari on niin pieni, että sen läpi liftaa muutamassa tunnissa, mutta riittävän iso, että kaupungeissa on vegaanikahviloita ja taidemuseoita. Luonto on uskomatonta, etenkin kaikki vuoret ja autiorannat. Ihmiset pukeutuvat villapaitoihin ja ottavat itsensä kevyesti. Viikonloppuisin paikalliset painuvat surffaamaan, kiipeämään ja vaeltamaan.

Nautin paikoista, joissa saa olla sekä sisällä että ulkona. Pelkkä fiini kaupunkielostelu tekee minut hulluksi, mutta niin tekee myös reipas ulkoilmahenkisyys. Kaipaan vaihtelua ja asioiden vuorottelua, ja juuri niitä nyt sain.

Sain olla elossa ja oma itseni.

Syvä ilo tuntuu joskus suorastaan syvältä kivulta. Sitä tavallaan räpistelee onnea vastaan, eikä hyväksy, miten täydellistä kaikki on. En tiedä miksi. Onni ei ole kevyttä, se on painava varmuus rintalastan päällä, ja joskus arvokkaan hetken painoa on vaikea kantaa. Etenkin, kun tietää, että kohta lähtee pois.

Muistan, miten valonläiskät läikehtivät sinisellä peitolla.

Luin lehtiä, heräsin varhain, söin viljatonta mysliä. Muistan, miltä näytti, kun lehdet heiluivat tuulessa suuren ikkunan takana ja miltä tuntui, kun alla oli auto ja vapaus mennä mihin suuntaan tahansa.

Miten kerran heitin päähänpistosta vaatteet hiekalle ja juoksin alasti mereen. Kun sukelsin, näin auringonsäteitä.

Muistikirjaan kirjoitin:

Tämä on elämää, jota haluan elää. Ainakin hetken.