Anna papukaijan istua päähän ja elämän olla valmis

Kun kaverini palasivat Melbourneen, päätin jäädä rannikolle.

Lähetin sohvasurffauksessa hätäisen viestin, joka poiki yöpaikan.

Perillä odotti lohduton näky. Verhot olivat suljetut, tupakan haju pistävä ja sohvalla makaava mies mojovassa krapulassa. Joka paikka, jopa vuode ja kylpyamme, oli täynnä värikkäitä leluja, vaikka mies ei ollut nähnyt riitaisan eron jäljiltä pientä tytärtään kuukausiin. 

Suoraan sanottuna oli aika ankeaa.

Vähän meinasi iskeä ahdistus, että miksi ihmeessä edes jäin. Mutta en antanut sen iskeä. Kiskoin päälle monta villapaitaa ja päätin roikkua ulkona niin kauan kuin valoa riittää.

Rannalla niskaan iski sade. Juoksin märänharmaalla hiekalla. Tanssinkin vähäsen, mutta en kauheasti, koska meressä oli surffareita. Juttelin muutamalle ja katselin vaaleanpunaista auringonlaskua.

Rantakadulla soi musiikki. Hiippailin lähemmäs ja jäin kuuntelemaan, miten juroääninen poika lauloi ja soitti kitaraa. Iso puupöytä oli täynnä tyylikkäitä ihmisiä, jotka hulluttelivat ja nauroivat kovaan ääneen. Toivoin kovasti, että olisin viettämässä iltaa heidän kanssaan. Tiedätte varmasti tunteen. Sitä katselee tuntemattomien iloa ja toivoo olevansa osa sitä.

Nyt niin kävi.

Vessajonossa tutustuin kiharatukkaiseen poikaan, joka kuului haikailemaani seurueeseen. Pian istuin pöydässä ja selitin kiivaasti, kuinka nimeni kuuluu lausua. Ei Rousa tai Ruusa, vaan Rrrroooooosa. Ei tulosta.

Menossa oli jamit, jotka pidetään aina kuun aloittavana sunnuntaina. Tunnelma oli reteä. Harmaahiuksiset hippiäidit joivat punaviiniä, surffipojat tanssivat penkeillä seisten. Yksi soitti djembeä, toinen haitaria. Juhlat, joissa on eri-ikäisiä ihmisiä, ovat aina kaikkein hauskimpia.

Painauduin niin lähelle lämmitintä kuin pystyn ja suljin silmäni.

Pitkätukkainen tyttö lauloi tuttua kappaletta.

So let’s raise the bar

And our cups to the stars

We’re up all night to get lucky.

Näin tehtiin. Oli tosi hauskaa.

Kun olin jo lähdössä, yksi pojista pyysi seuraavana aamuna surffaamaan. Vaikka jokaiseen lihakseeni koski aiempien surffipäivien jäljiltä, en voinut kieltäytyä. Ei sitä vaan voi. Aamulla tyyppi kaartoi masentavan majapaikkani eteen ja ajoi hiljaiselle rannalla. Joimme aamuteetä, yläpuolellamme puussa oli koala. Ja paljon papukaijoja. Murustin niille keksiä, ja pian ne remusivat porukalla pääni päällä.

Aina sitä puhutaan suomalaisesta sisusta, mutta se ei ole mitään, jos ei ole ikinä joutunut kiskomaan päälleen valmiiksi kylmää ja märkää märkäpukua. Ai hitto. Sen rinnalla avantouinti tuntuu Geysirissä polskuttelulta. Märkäpukuni oli aivan liian suuri ja pian täynnä hyistä vettä. 

Mutta ei se haitannut, kun meloin merelle ja istuin lautani päälle.

Nautin jumalaisista maisemista ja levollisesta olosta.

Vaikka en ikinä oppisi kummoiseksi lainelautailijaksi, oman elämäni surffipummiksi minulla on aina täydet edellytykset. Kuten meistä jokaisella.

Se ei vaadi paljoa, vain rennon ja uteliaan mielen. Tietenkin voi auttaa, jos ostaa lentolipun jonnekin, missä on lämmintä vettä, ja hankkii selkänsä alle halvan vuoteen ja jalkojensa alle halvan laudan, mutta ilmankin pärjää.

Tärkeintä on muistaa, että uusi päivä kantaa siinä missä merikin.

Kun sain tarpeekseni aalloista, heitin takkuisten hiusten lämmikkeeksi pipon. Sanoin pojalle, rantakylälle ja aamu-usvalle heipat ja aloin liftata. Laukussa oli kokonainen kookos ja auton alla Great Ocean Road. Se on upea. Anni Sinnemäki ei ole tainnut käydä siellä, kun uskaltaa väittää Aleksis Kiven katua maailman kauneimmaksi kaduksi. Toisaalta tie ja katu ovat eri asioita. Joten Anni, odotan kovasti mielipidettäsi (ja runoasi) myös maailman kauneimmasta tiestä.

Kyydit tulivat helposti, kuten aina. Pysähtelin matkan varrella, katsastin rannat ja kirpputorit, söin lounaaksi kuumaa pinaattipiirasta. Katselin turkoosintummaa merta, niin rakasta ja vierasta, ja toivoin, että olisin löytänyt tämänlaisen Australian jo aiemmin.

Surffauksen ja pienet kylät.

Mutta toisaalta: onneksi ne tulivat vastaan edes nyt. Vaikka matka on lopussa, elämä on toivottavasti vasta alussa.

Joskus, etenkin kotona, sitä alkaa pitää helppoja asioita kovin monimutkaisina. Sitä luulee, ettei rutiineille ole vaihtoehtoja, ja unohtaa, miten uskomaton paikka maailma on. Miten suuri ja ihana, ja miten käden ulottuvilla.

Sitä unohtaa, että kaikki nämä paikat ovat olemassa ja mahdollisia kokea ihan koska vain.

Mutta ennen kaikkea sitä unohtaa, miten yksinkertaista kaikki on, kun antaa sen olla. Miten onni ei synny maantieteellisestä sijainnista, vaan läsnäolosta.

Riittää, että istahtaa alas, katsoo lattialle heijastuvaa valoa ja sanoo:

juuri nyt elämä on valmis.