Toiveiden ei tarvitse toteutua

Albaniassa oli raukeaa.

Lojuin rantakivillä ja kuuntelin laulua saaresta. Matkustin aamuvarhaisella läpi vuoriston. Vuoret olivat uponneet pilviin kuin aamukylpyyn ja tuntui aivan siltä, kuin lentokoneessa tuntuu. Vaikka alla on rämisevä bussi, silti olo on ilmava ja unenomainen. Irrallinen hyvällä tapaa.

Pyykkäsin tiskialtaassa sandaalini. Joogakirja vaihtui Katja Kallion Säkenöiviin hetkiin, jossa hän tuntuu pukevan sanoiksi kaiken oleellisen. Kuten:

”Tuntuu siltä, kuin jokin ikuinen kolotus, sisäinen kaiverrus, olisi vihdoin loppunut.”

Nimenomaan. Juuri siltä tuntui.

Ehkä se johtui helteestä tai vuorista, ehkä täysin tyhjistä päivistä. Todennäköisesti ihan vaan lomasta. Mutta osansa on myös sillä, että löysin elämäneliksiirin: tuorelitistetyn viinirypälemehun. Tummista rypäleistä tehty mehu on samaan aikaan vahvaa ja makeaa, ja katoaa nurkkapöytään kannetusta kannusta nopeammin (ja vähemmän turmiollisin seurauksin) kuin sangria.

Jo matkalla haaveilin, miten heti kotiin palattuani kipitän kauppaan hakemaan kahden ja puolen euron rypäleitä. Että tökin ja survon niitä toiveikkaasti haarukalla ja huljautan koko komeuden lasiseen kannuun.

Ja sitten siinä se on, täydellinen viinirypälemehu. Tai sitten ei. Todennäköisempää on, että lopputulos on tahmainen lieju, joka näyttää kuukautisvereen dipatuilta sisäelimiltä.

Eikä se haittaa. Opin jo kauan sitten, että haaveilla ja niiden toteutumisella on aika vähän tekemistä toistensa kanssa. Mitenköhän osaisin selittää tämän oikein?

Käytän esimerkkinä San Franciscoa, jonne olen halunnut matkustaa jo tovin. Mielikuvissani kaupungissa käy niin, että istun ikkunalaudalla pitkässä mekossa ja maailman kuumin kiharapää soittaa sohvalla kitaraa. En kuitenkaan unelmoi matkasta, jotta saisin kokea kyseisen hetken. Olen onnellinen jo pelkästä mielikuvasta, ja tiedän, että kun oikeasti saavun kaupunkiin, vastaan tulee jotain aivan muuta.

Kun mietin mahdollisia matkoja, en oikeastaan haaveile niistä sanan perinteisessä mielessä. En unelmoi, miten täydellistä kaikki on, kun saa juosta bikineissä lämpimään mereen tai juoda viiniä intellektuellissa seurassa. En kuvittele, että maisemaa muuttamalla muutun onnellisemmaksi.

Olen tehnyt niin monta reissua tietääkseni, miten monesti todellisuus on yhtä wifin metsästystä, nälkäraivaria ja lihmaista vaatetta. Siksi pidän toiveet ja todellisuuden erillään.

Toiveet eivät ole olemassa siksi, että niistä tulisi totta. Ne ovat olemassa siksi, että ne tuovat elämään toivoa. Onnellisuus ei riipu siitä, kuinka moni toiveista toteutuu. Paljon tärkeämpiä ovat sattumukset, joista ei olisi edes keksinyt haaveilla. 

Joten oli viinirypälemehu hyvää tai pahaa, kohotan sillä maljan.

Maljan sille, että vaikka kuinka kuvittelee olevansa oman elämänsä viinimestari, oikeasti onkin tyyppi, joka tallaa varpaillaan rypäleitä, jotka sattuvat jalan alle osumaan. Ja vaikka välillä homma on hyvin tahmaista, lopputulos on aina päihdyttävän hyvä.