Viime päiviä vuorilla

Sadekausi on alkanut.

Välillä on niin sumuista, että ei näe eteensä ja vuoret katoavat.

Tee on sokerisakeaa ja isosta vilttikasasta huolimatta paleltaa. Maan tuoksu tuo mieleen mökkimme Kainuussa.

Ja se siitä runollisuudesta. Oikeasti olen tänään vähän pahalla päällä.

Tipu tipu tipu, uusi perhe kutsuu minua. Täällä se tarkoittaa valetta, mutta heistä on hauskaa, että meille se on pikkulintu ja kullanmuru. Tipuseni, he nauravat ja lappavat lisää riisiä lautaselle. Ihmiset huolehtivat minusta, liikaakiin. He tuntuvat ajattelevan, että vaikka olen selvinnyt maailman halki tänne saakka, en missään nimessä selviä yksin tien yli tai seuraavaan kaupunkiin. Taitaa olla niin, että matkusti sitten miten kauas tahansa, aina löytyy äidillinen tai isällinen ääni murehtimaan, olethan syönyt tarpeeksi.

Välillä se turhauttaa.

Ihmisiä on ympärilla koko ajan, ja kaikkia kiinnostaa aivan hirveästi, kuka olen ja minne olen menossa. Heille on täysin käsittämätön ajatus, että joku haluaa olla joskus yksin. Sama homma on tietenkin ollut joka reissullani, mutta pelkästään paikallisten luona asuessa se korostuu. Vaikka valtaosan ajasta kestän hälinää hyvin, välillä tulee hetkiä, jolloin en vain jaksa. Tanaan on sellainen päivä. Olen väsynyt jatkuvaan jumputukseen, meluun ja pulinaan. Suoraan sanottuna vituttaa.

Mister mister mister -huudot.

Maaninen pilipalijumputus, joka soi täysillä aamusta iltaan.

Tööttäykset. Kailotukset. Jatkuva punkeminen juttusille.

Antakaa minun olla rauhassa, kävellä yksin ja lukittautua huoneeseen lukemaan kirjaa ja olkaa edes yksi pirun minuutti hiljaa, haluaisin huutaa.

Mutta eivät he anna, vaan vääntävät musiikkia kovemmalle. Nuapurista kuulu se polokan tahti, alkaa pumputtaa suomalainen perinnepolkka indonesialaisen maalaiskaupungin olkkarissa. Kappale on teknoversio Ievan polkasta. Huone on täynnä tupakansavua. Lapset läpsivät toisiaan ja ihmiset sulloutuvat vierekkäin kapealle patjalle, vaikka viereisellä sohvalla olisi vaikka kuinka paljon tilaa.

Hetki on Aasiaa aidoimmillaan: niin absurdi, ristiriitainen ja typerä.

Niin rasittavalla tavalla kotoisa.