Kun uskaltaa kerran, uskaltaa aina
Kolme vuotta sitten olin ensimmäisellä kaukomaan reppureissulla.
Se meinasi jäädä välistä.
Olin päättänyt olla järkevä ja viettää välivuoden Suomessa. Kun on toi asunto ja tää kahvilatyö ja saa kivasti rahaa säästöön ja silleen, perustelin itselleni. Samalla katsoin kasvavan rauhattomuuden vallassa kuvia, joissa poikaystävä juoksee mereen Sulawesilla.
Ja yhtenä syyspäivänä se iski.
Olin juuri töissa valmistamassa cappuchinoa, kun ajatus löi kirkkaana läpi: miksi minä olen täällä? Miksi minä teen cappuchinoa, kun voisin uida meressä Aasiassa?
En keksinyt vastausta.
Ja samalla isku varmuus. Se ei ollut edes päätös, vaan pakko, että nyt on lähdettävä, vaati se mitä vaati. Niinpä ostin lennot kahden viikon päähän ja kakistin uutisen pomolle ja perheelle. Olin hädissäni ihan kaikesta: mistä löydän yöpaikat ja mihin kulutan päiväni. Olin varma, että kuolen, jos en muuhun, niin kauhuun tai tylsyyteen.
Tuntui, että olen hullu.
Tuntui, että olen tekemässa jotain todella suurta.
Ja niin olinkin. Ilman sitä en olisi nyt tässä.
En olisi sinä hetkenä ikinä arvannut, mitä kaikkea päätös tarkoittaa tuleville vuosille: kattojuhlia Ukrainassa, pitkiä kesäöita Serbiassa ja pieniä saaria Ugandassa. Moldovan laakeita peltoja, Kokärin kirpputoreja ja Itä-Timorin armotonta paahdetta. En olisi uskonut, että kolmessa vuodessa koluan neljää mannerta ja kymmeniä maita, vaikka samalla opiskelen ja teen töitä. En ollut ikinä sohvasurffannut tai liftannut, vaikka nyt en voisi kuvitella matkustavani mitenkään muuten.
Onkin älyttömän siistiä, miten nopeasti matkustajana kehittyy. Tämän päivän näkökulmasta reppureissu Kaakkois-Aasiassa oli tietenkin ihan lällyjuttu, mutta koska se oli alku, en voi kokea muuta kuin kiitollisuutta.
Olen nyt paljon mukavampi tyyppi kuin välivuotenani. Rennompi, levollisempi ja spontaanimpi. Aiemmin olin stressipussi, joka jaksoi kantaa murhetta ihan kaikesta. Iso osa muutoksesta menee tietenkin ihan vain aikuistumisen piikkiin, ja vuosiin on mahtunut myös kasvattavia huipputöitä ja yliopisto. Mutta silti: en olisi minä ilman matkojani.
Siksi olen ikuisesti kiitollinen sille (melkein) 19-vuotiaalle, joka uskalsi cappuchinon äärella pysähtyä ja hyväksyä: minä haluan lähteä. Vaikka se pelottaa minua kuolettavasti, aion uskaltaa.
Ja minä uskalsin.
Ja niin uskallat sinäkin.
Kukaan ei synny reissaajaksi ja arkajalastakin voi tulla huimapää. Moni ystävä, joiden matkantekoa vuosia sitten ihailin, ei ole liikkunut vuosiin minnekään, kun taas moni pelokas on repäissyt ja häipynyt. Joten ihan yhtä lailla vuosien päästä moni teistä, joka nyt lukee tätä postausta ajatellen, etta en minä vaan ikinä, voi olla kokenut aivan henkeäsalpaavia seikkailuja, joita me muut kuuntelemme suu auki.
Sillä ei ole mitään väliä, minkä ikäisenä aloittaa: suuri idolini on maailman vanhimmaksi backpackeriksi tituleerattu Keith Wright, joka aloitti reppureissauksen 85-vuotiaana.
Riittää, että uskaltaa kerran, sillä sen jälkeen kyllä uskaltaa uudestaan.
Ja yhä uudestaan.
Vuoret eivät muutu muutamassa vuodessa (pikkukuvat vuodelta 2009). Katso kommenttiosion kuvista, muuttuuko ihminen.