Kuolleita kenguruita ja kuivaa maata

Mangomalen

Vanha fabu ajaa öistä tietä hiekka pöllyten, juo kaljaa ja karjuu keuhkot pauhaten

it's a hard, hard country, it's a hard, hard land, and to live in it you've got to be a hard, hard man.

Road trip oli aivan erilainen kuin etukäteen kuvittelin.

Mielikuvissani homma menee about näin: autollinen nuoria ja kauniita ihmisiä ajaa rämällä autolla kädet ilmassa ja laulaa. Illalla ylle levittäytyy loputon tähtitaivas. Keitetään pastaa ja soitetaan kitaraa. Ehkä vähän juostaan ja kiljutaan aavikolla ja otetaan kuvia, joissa koko porukka hyppää samaan aikaan ilmaan.

Ja miltä oma matkani näytti?

Yllätys yksi: seurana ei ollut kahta aussipoikaa, vaan yksi poika ja yksi ukonrähjä. Yllätys kaksi: ahtaan takapenkin jakoi kanssani märkä, lemuava koira. No, ainakin mielikuva autonrämä piti paikkansa. Jos likaisen ikkunan avasi, tuulen pauhu meinasi viedä kuulon ja järjen. Jos sen piti suljettuna, sai ottaa kylvyn omassa hiessään.

Aavikkomaisema oli karu ja armoton, hellettä 48 astetta. Satojen kilometrien välein ilmestyi pieni kyläpahanen tai vanhan ajan huoltoasema, josta sai bensaa, olutta ja lihaa. Niissä aika tuntui pysähtyneen. 

Aluksi koin pakokauhua kaiken sen tyhjyyden keskellä.

Öisin täysikuu tuijotti taivaalta kuin suuri, yksinäinen silmä.

Se tuntui katsovan minua ja lättänää patjaani, jonka ympärille rakensin linnoituksen kitaralaukusta ja rinkasta. Telttaa oli turha pystyttää, kun siellä oli niin kuuma. Jossain ulvoi eläin, jonka toivoin olevan dingo tai kojootti tai mikä tahansa villiluihu, mutta todennäköisesti se oli naapuritilan koira. Kärpäset tunkivat silmiin.

Lopulta tyhjyys alkoi tuntua tyynnyttävältä.

Päivät ja kilometrit vähenivät, totuin olooni. Luin kirjaa, ajattelin, kirjoitin. Porkkanat piti laittaa roskiin osavaltion vaihtuessa. 

Oli karjatila tyhjän maan keskellä, paikallispubeja ja kilon liha-annoksia. Kattoon teipattuja seteleitä, täytettyjä eläimiä ja ikivanhoja bensapumppuja. Ihmiset olivat aivan ytyjä, kuin lännenelokuvasta tai toiselta vuosisadalta. Ja haisevassa koirassa oli ainakin se hyvä puoli, että saattoi itsekin piereskellä takapenkillä.

Saatiin ylinopeussakot ja eteen hyppi itsetuhoisia kenguruita. Rengas puhkesi kaksi kertaa. Maailman hienoin huoltoasema oli kauttaaltaan pinkki. Ei ollut puhelinkenttää eikä akkua. Ei nettiä. Ei tarvinnut olla tai haluta mitään.

Oli vain samat, hikiset, koirankarvaiset vaatteet ja sotkuinen ranskanletti.

Kuu nousi valtavana ja vaaleanpunaisena aavikon laidassa.

Kommentit

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Kuulostaa kiehtovalta. Miten kauan teitte matkaa, sinä, poika, ukko ja piereskelevä koira?

Roosa
Mangomalen

Kiehtova on oikea sana. Pari muuta vaihtoehtoa voisivat olla vaikka kumma, eeppinen ja hiton outo.

Oltiin neljä päivää ja siinä oli noin 3,5 päivää liikaa. Maisemat ja keski-Australian meininki olivat aivan upeita, mutta kaljoittelevaan kiroilijaan ja läähättävään koiraan mulla vain meni kaikki sietokyky. Etenkin ensimmäiseen.

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Niin ymmärrän.

Hyvää joulua sinne kauas, Roosa!

Roosa
Mangomalen

Kiitos samoin Kati!

Redezi
Changes in Latitudes

Noi maisemat!! Silloin kun olin, niin oli toukokuu. Voin vaan kuvitella, kuinka kuuma siellä on nyt. Tää oli hauska ja outo tarina. Australian karua, punaista sydäntä on jotenkin niin vaikeeta kuvailla! Se on hiton outo paikka. Mutta samaan aikaan jättää syvät jäljet. Ehditkö Alice Springsiin? Ja ootko lukenut kirjaa?

Roosa
Mangomalen

Sinäpä sen sanoit! Australian karu, punainen sydän. Joo ehdin Aliceen ja joo kirjan luin myös jo, enkö laittanut sulle kiitosviestiä jo Darwinissa? Jos ei tullut perille niin pointti oli että superi-iso kiitos, oli hyvin hyvin kiinnostavaa luettavaa!!

Kommentoi