Kuuntele pälli itseäsi

 

“As time goes on, you’ll understand. What lasts, lasts; what doesn’t, doesn’t. Time solves most things. And what time can’t solve, you have to solve yourself.”
― Haruki Murakami

 

Minulla on ystävä, joka ei kestä lainkaan olla itsensä kanssa.

Hän hukuttautuu töihin ja kiireisiin, jotta ei tarvitsisi olla yksin. Koska jos on hetkenkin hiljaa ja paikallaan, paniikki vyöryy päälle.

Varmaan jokaisella meistä on välillä sellainen olo. Että on helpompi pakoilla kuin miettiä elämäänsä. Mutta aina se kostautuu ja tulee jotenkin oudosti ulos. Miten kullakin. Ahdistuksena, vihana, väsymyksenä. Syömispelleilyillä, puhelimen jatkuvalla hiplaamisella, salimanialla. Ja vaikka päivistä selviäisi, öitä ei voi huijata.

Olisi ihana sanoa, etten ikinä itse sorru samaan. Mutta kyllä vain, nyt olen pakoillut itseäni.

Vaikka yritin viime postauksen jeesustelujeni mukaisesti elellä hetkessä ja ihastella auringonlaskua, ontto olo ei suostunut katoamaan. Ihmettelin, mikä hitto on, kun jo neljättä yötä putkeen heräsin painajaisiin, ja päivisin tuntui valjulta. Ei huvittanut olla yksin eikä kenenkään kanssa.

Tänään tuli hetki, kun hoitovauva nukahti kaupungilla aikomaani aiemmin, ja jäin ilman tekemistä. Heti iski hätä. Halusin äkkiä nettiin tai jotain makeaa suuhuni. Halusin tehdä mitä tahansa muuta kuin istua alas ja olla itseni kanssa.

Joten juuri niin oli tehtävä.

Pakotin itseni puistoon, suuren puun alle, meren ääreen. Ajatusten välttelyn sijasta ja otin päiväkirjan ja kysyin, mikä mättää.

Oli aivan kuin jokainen soluni olisi huutanut, että oletko ihan sokea tyhmä idiootti. Että eräs päätös, jonka suunnittelin tekeväni, ei olekaan yhtään sitä, mitä haluan. Kun viimein suostuin kuuntelemaan itseäni, viesti ei voinut jäädä epäselväksi.

Helpotus tuntui ihan fyysisenä keveytenä. Koko vartalo rentoutui ja alkoi naurattaa. Se oli ihmeellistä. Ja vähän noloakin: näinkö vähän todella vaadittiin, että jo tovin piinannut nuhjutunne häipyi. Viisi minuuttia puun alla.

Päiväni neuvo on siis selvä: kuuntele pälli itseäsi.

Se on ahdistavaa, mutta ainoa kestävä tapa elää. Etsi mikä tahansa paikka, missä ei ole muita ihmisiä tai puuhaa, johon ajatukset upottaa. Hengitä ja hengaile. Jos pintaan ei nouse mitään, onneksi olkoon! Ansaitset aplodit ja kermakakun. Ja jos nousee, ansaitset ne vieläkin enemmän.

Ajattelin ennen, että ihmisten tyytymättömyys johtuu siitä, etteivät he seuraa unelmiaan. Mutta ei, harva pääsee toteuttamiskynnyksellekään. Sillä aika vaikea sitä on saada mitään aikaan, jos ei edes suostu uskomaan toiveen olemassaoloon.

Jokainen kyllä tietää, mitä haluaa. Ihan toinen juttu vain on, myöntääkö sen itselleen.