Aloitin matkan ottamalla hennatautoinnin.

Istahdin päähänpistosta harmaantuneen papparaisen kojulle ja katsoin, kun hän piirsi silmät kyynärpääni yläpuolelle. Nyt näen selkäni taakse ja sinne, mistä olen tulossa.

Se sopii hyvin matkan alkuun, joille tyypillistä on menneiden miettiminen. Pää ei ihan hokaa, missä ollaan nyt, vaan se käsittelee tapahtumia, jotka kotona jäivät taakse. Ja hyvä niin. Etäisyyden ottaminen omaan elämään tekee aina hyvää, vaikka se ei heti siltä tuntuisikaan.

Ateena on kaunis kaupunki, ihmeen rauhallinen ja rento. On paljon graffiteja, riippuvia kasveja ja pulumeriä. Tuore kala haisee ja kojuista saa ostettua gojimarjoja.

Jos paikka olisi ihminen, se olisi ehdottomasti eilen kohtaamani kylähullu nainen. Hän istui katukivellä ja jorisi itsekseen, mutta päällään hänellä oli kaunis leninki ja suuri hellehattu.

Iltaisin ihmiset kiipeävät katsomaan auringonlaskua kukkulalle. Kaupunki vajoaa vaaleanpunaisesta siniharmaaseen ja kaukaiset valot tuikkivat.

Minä nukun parvekkeella, josta näkee vanhat, valaistut rauniot. Yllä on tähtiä ja ilma tuntuu edes muutaman tunnin ajan siedettävän viileältä.