Vuosi sitten tähän aikaan kirjoitin menneestä vuodesta otsikolla Kun sain kaiken, minkä halusin.

Tekstin ydinajatus oli, että vuosi oli älyttömän helppo ja sain kaiken, minkä halusin. Että palaset loksahtivat päässä paikoilleen tuoden mukaan helpon olon ja onnen.

No, tämä vuosi ei ollut samanlainen. Jos haluaisin kärjistää, nimeäisin sen vuodeksi, jolloin menetin kaiken, minkä halusin.

Oikeastihan se ei ole totta. En menettänyt kaikkea, mutta paljon meni hetkeksi sijoiltaan.

Alkuvuoden juoksin meressä ja pakahduin milloin mistäkin.

Sitten ympärillä alkoi rytistä. Yksi sairastui vakavasti, toinen kuoli, kolmas… Ties mitä. Kesä olikin yhtä vihlovaa elossaoloa, johon suru löi leimansa. Kaikki oli hyvin ristiriitaista: koin kauniita hetkiä ja helpotusta siitä, että olen olemassa, mutta myös paljon toivottomuutta, pelkoa ja syyllisyyttä. Olin enemmän tillin tallin kuin tajusinkaan.

Lähdin reissuun. Itkin itseni monen maan läpi, meri oli kirkasta, mieli sameaa, mikään ei tuntunut oikein miltään paitsi uuvuttavalta. Matka paiskasi sekavat tunteet päin pläsiä, mutta myös helpotti ihan suunnattomasti. Olo alkoi hellittää. Matkan päättyessä tuntui, että voin viimein sulkea kannen ja jättää menneet menneisyyden riesaksi.

Tuli syksy, jona tein paljon, paljon töitä. Tavoitteeni oli selkeä: kandinpaperit kasaan, jotta olen taas vapaa. Samalla työskentelin lehdessä, kävin yhdentekevillä treffeillä ja joogatunneilla. Oli kunnon kotisyksy, niin sopivaa olla paikallaan. Rakastin kotia ja ihmisiä ympärilläni. Rauhoituin.

Ja alkutalvi, mitä siitä sanoisin. Silloin langat punoutuivat päässä yhteen ja päätin, mitä teen keväällä.

Vuosi oli ääripäiden vuosi, sävel kulki täydellisestä harmoniasta täydelliseen sekamelskaan ja pikkuhiljaa takaisin. On paljon, mistä olla kiitollinen, mutta myös paljon, mitä en vieläkään ymmärrä.

On selvää, että en ole enää lainkaan niin uhmakas kuin vuosi sitten. Kun huomaa kerta toisensa jälkeen, miten nopeasti asiat voivat luhistua, tietty sinisilmäisyys karisee pois. Kaikessa ei ole kyse itsestä ja omista tunnelmista, vaan on paljon paskamaisia asioita, joita on mahdoton estää tai kestää. Välillä elämä on aivan hirveää, sekavaa ja turtaa ja hyvin, hyvin inhottavaa.

Toisaalta minuun on tullut aiempaa enemmän hiljaista uhmakkuutta.

Sellaista varmuutta, että kaikenlaista tulee, mutta onneksi myös menee. Koen entistä vahvemmin, miten mieletön kokemus olemassaolo on, ja että vain vatipää antaa sen valua sormien läpi.

Joten mennyt vuosi, tervemenoa. Alkanut vuosi, olen valmis mihin vaan.