Melbourne, uusi yritys.

Kuten joku ehkä muistaa, vierailin kaupungissa ensimmäisen kerran vuodenvaihteessa. Silloin oli ihan kivaa, mutta jokin uupui. Kirjoitin, etteivät planeetat ole aivan kohdillaan ja toivoin, että ensi kerralla kaikki menee nappiin.

Nyt annoin kaupungille uuden mahdollisuuden.

Onneksi.

Melbourne on niitä kaupunkeja, joista saa eniten irti, kun on omankaltaisessaan seurassa. Cooleja paikkoja ja juttuja on aivan liikaa, joten yksin on vaikea tietää, minne mennä. Onneksi nyt oppaanani oli tyttö, jonka kanssa liftasin aiemmin itärannikolla.

Kimppakämppä oli kaunis ja iso. Ystävän huoneessa oli mintunvihreät seinät, vaaterekki ja vuoteella etnovilttejä. Ovea piti auki pieni elefanttipatsas. Iltaisin sytytettiin kynttilät, maattiin peittokasan alla ja juteltiin. Vaikka tyypit asuvat trendikkäässä Brunswickissä, heillä on ulkovessa ja kanoja.

Yksi kämppiksistä on lahjakas pianisti. Soitto kantautui kaikkialle: olohuoneeseen, jossa selailin tarot-kortteja ja söin ystävän tekemää aamupuuroa, suihkuun, jonka lämpenemistä sai odottaa ihmisiän ja keittion lautalattialle, jossa intouduimme tanssimaan villasukat jalassa. Rakastan pianomusiikkia. Lapsena minut pakotettiin tunneille monen vuoden ajan, mutta olin aivan lahjaton. Siksi hieno soitto tekee minut hyvin onnelliseksi.

Muutenkin oli mukavaa. Kyllä te tiedätte, mitä kaupungissa tehdään. Syödään, shoppaillaan ja näytetään tärkeiltä.

Tein pitkiä kävelylenkkejä.

Kiersin pienet taidegalleriat ja suuret kirpputorit.

Kerran puistossa vieras poika huusi perään ja kysyi, haluanko olla lehtisotaa. Päädyin viettämään tyypin kanssa koko päivän haahuilun ja meksikolaisen ruoan parissa.

Päivisin oli täydellinen yhden villapaidan keli, mutta iltaisin jääkylmää.

Juoksin joella ennen hämärää.

Ujostelin lehtijulkkareissa. 

Surisutin ärrää ihanan Millan kanssa. Yökyläiltiin, kitattiin inkivääriteetä ja jädeä, puhuttiin pojista.

Rakastuin Lentils As Anything -ruokapaikkaan. Buffet on vegaaninen ja pitkälti gluteeniton, ja siitä saa maksaa sen verran kuin lystää. On hieno näky, kun trendihipit ja kodittomat ruokailevat yhdessä korkean tehdaskaton alla.

Raitiovaunumatkat piirsin ohikulkijoita ja kasveja. Vastaan tuli outoja, rohkeita ja cooleja ihmisiä. Oli tyttö, jolla oli afrikkalainen afro, mutta vaaleat kulmakarvat, ja aasialainen joka oli värjännyt pitkät hiuksensa läpikuultavan vaaleiksi.

Aikani Melbournessa oli siis onnistunut, mutta ei vieläkään hurmannut minua täysin.

Kaupunki on inspiroiva ja kiehtova, mutta ei soita minun kellojani. Vaikka on vapauttavaa pukeutua aivan hullusti ja tavata kasapäin kuvittajia, taiteilijoita ja muita luovan alan ihmisiä, se on myös vähän väsyttävää. Melbourne on hyvä paikka vierailla, mutta jos siellä asuisi, kadottaisin itseni. Tietynlainen rauha ja aitous puuttuu. Kysyin ystävältäni, tekeekö Melbourne hänestä paremman ihmisen vai paremman pukeutujan. Oma vastaukseni on vaihtoehdoista jälkimmäinen.

Puolentoista viikon aikana mietin vaatteitani, uraani, naamaani ja omistamiani tavaroita enemmän kuin menneinä kuukausina yhteensä. Koin ensimmäisen vaatekriisin pitkään, pitkään aikaan.

Olin onnellinen, mutta en niin paljoa, että olisin itkenyt lähdön hetkellä.

Tai no itkin, mutta siksi, että minulta vietiin laukku. 

Kun kaverini palasivat Melbourneen, päätin jäädä rannikolle.

Lähetin sohvasurffauksessa hätäisen viestin, joka poiki yöpaikan.

Perillä odotti lohduton näky. Verhot olivat suljetut, tupakan haju pistävä ja sohvalla makaava mies mojovassa krapulassa. Joka paikka, jopa vuode ja kylpyamme, oli täynnä värikkäitä leluja, vaikka mies ei ollut nähnyt riitaisan eron jäljiltä pientä tytärtään kuukausiin. 

Suoraan sanottuna oli aika ankeaa.

Vähän meinasi iskeä ahdistus, että miksi ihmeessä edes jäin. Mutta en antanut sen iskeä. Kiskoin päälle monta villapaitaa ja päätin roikkua ulkona niin kauan kuin valoa riittää.

Rannalla niskaan iski sade. Juoksin märänharmaalla hiekalla. Tanssinkin vähäsen, mutta en kauheasti, koska meressä oli surffareita. Juttelin muutamalle ja katselin vaaleanpunaista auringonlaskua.

Rantakadulla soi musiikki. Hiippailin lähemmäs ja jäin kuuntelemaan, miten juroääninen poika lauloi ja soitti kitaraa. Iso puupöytä oli täynnä tyylikkäitä ihmisiä, jotka hulluttelivat ja nauroivat kovaan ääneen. Toivoin kovasti, että olisin viettämässä iltaa heidän kanssaan. Tiedätte varmasti tunteen. Sitä katselee tuntemattomien iloa ja toivoo olevansa osa sitä.

Nyt niin kävi.

Vessajonossa tutustuin kiharatukkaiseen poikaan, joka kuului haikailemaani seurueeseen. Pian istuin pöydässä ja selitin kiivaasti, kuinka nimeni kuuluu lausua. Ei Rousa tai Ruusa, vaan Rrrroooooosa. Ei tulosta.

Menossa oli jamit, jotka pidetään aina kuun aloittavana sunnuntaina. Tunnelma oli reteä. Harmaahiuksiset hippiäidit joivat punaviiniä, surffipojat tanssivat penkeillä seisten. Yksi soitti djembeä, toinen haitaria. Juhlat, joissa on eri-ikäisiä ihmisiä, ovat aina kaikkein hauskimpia.

Painauduin niin lähelle lämmitintä kuin pystyn ja suljin silmäni.

Pitkätukkainen tyttö lauloi tuttua kappaletta.

So let’s raise the bar

And our cups to the stars

We’re up all night to get lucky.

Näin tehtiin. Oli tosi hauskaa.

Kun olin jo lähdössä, yksi pojista pyysi seuraavana aamuna surffaamaan. Vaikka jokaiseen lihakseeni koski aiempien surffipäivien jäljiltä, en voinut kieltäytyä. Ei sitä vaan voi. Aamulla tyyppi kaartoi masentavan majapaikkani eteen ja ajoi hiljaiselle rannalla. Joimme aamuteetä, yläpuolellamme puussa oli koala. Ja paljon papukaijoja. Murustin niille keksiä, ja pian ne remusivat porukalla pääni päällä.

Aina sitä puhutaan suomalaisesta sisusta, mutta se ei ole mitään, jos ei ole ikinä joutunut kiskomaan päälleen valmiiksi kylmää ja märkää märkäpukua. Ai hitto. Sen rinnalla avantouinti tuntuu Geysirissä polskuttelulta. Märkäpukuni oli aivan liian suuri ja pian täynnä hyistä vettä. 

Mutta ei se haitannut, kun meloin merelle ja istuin lautani päälle.

Nautin jumalaisista maisemista ja levollisesta olosta.

Vaikka en ikinä oppisi kummoiseksi lainelautailijaksi, oman elämäni surffipummiksi minulla on aina täydet edellytykset. Kuten meistä jokaisella.

Se ei vaadi paljoa, vain rennon ja uteliaan mielen. Tietenkin voi auttaa, jos ostaa lentolipun jonnekin, missä on lämmintä vettä, ja hankkii selkänsä alle halvan vuoteen ja jalkojensa alle halvan laudan, mutta ilmankin pärjää.

Tärkeintä on muistaa, että uusi päivä kantaa siinä missä merikin.

Kun sain tarpeekseni aalloista, heitin takkuisten hiusten lämmikkeeksi pipon. Sanoin pojalle, rantakylälle ja aamu-usvalle heipat ja aloin liftata. Laukussa oli kokonainen kookos ja auton alla Great Ocean Road. Se on upea. Anni Sinnemäki ei ole tainnut käydä siellä, kun uskaltaa väittää Aleksis Kiven katua maailman kauneimmaksi kaduksi. Toisaalta tie ja katu ovat eri asioita. Joten Anni, odotan kovasti mielipidettäsi (ja runoasi) myös maailman kauneimmasta tiestä.

Kyydit tulivat helposti, kuten aina. Pysähtelin matkan varrella, katsastin rannat ja kirpputorit, söin lounaaksi kuumaa pinaattipiirasta. Katselin turkoosintummaa merta, niin rakasta ja vierasta, ja toivoin, että olisin löytänyt tämänlaisen Australian jo aiemmin.

Surffauksen ja pienet kylät.

Mutta toisaalta: onneksi ne tulivat vastaan edes nyt. Vaikka matka on lopussa, elämä on toivottavasti vasta alussa.

Joskus, etenkin kotona, sitä alkaa pitää helppoja asioita kovin monimutkaisina. Sitä luulee, ettei rutiineille ole vaihtoehtoja, ja unohtaa, miten uskomaton paikka maailma on. Miten suuri ja ihana, ja miten käden ulottuvilla.

Sitä unohtaa, että kaikki nämä paikat ovat olemassa ja mahdollisia kokea ihan koska vain.

Mutta ennen kaikkea sitä unohtaa, miten yksinkertaista kaikki on, kun antaa sen olla. Miten onni ei synny maantieteellisestä sijainnista, vaan läsnäolosta.

Riittää, että istahtaa alas, katsoo lattialle heijastuvaa valoa ja sanoo:

juuri nyt elämä on valmis.