Ajatukset kiertävät kehää.

Samat tunteet, murheet ja pelot osuvat kohdalle kerta toistensa jälkeen.

Tuttua? Todennäköisesti.

Kun luin tämän Portia Nelsonin runositaatin, kaikki alkoi tuntua selvältä. Nauratti, miten oikeassa täysin tuntematon ihminen voikaan olla. Miten hienosti joku voikaan tiivistää elämän ja ihmismielen. Kun luetutin sen ystävälläni, hän alkoi itkeä.

Moni teistä voi tuntea sitaatin jo, mutta sen varalta, että joku kaltaiseni on elänyt tähän asti sitä kuulematta, tässä se on.

1) I walk down the street.

There is a deep hole in the sidewalk.
I fall in.
I am lost… I am helpless.
It isn’t my fault.
It takes forever to find a way out.
 

2) I walk down the same street.

There is a deep hole in the sidewalk.
I pretend I don’t see it.
I fall in again.
I can’t believe I am in the same place.
But, it isn’t my fault.
It still takes me a long time to get out.

3) I walk down the same street.

There is a deep hole in the sidewalk.
I see it is there.
I still fall in. It’s a habit.
My eyes are open.
I know where I am.
It is my fault. I get out immediately.

4) I walk down the same street.

There is a deep hole in the sidewalk.
I walk around it.

5) I walk down another street.

”Kun tapaan ihmisiä, jotka sanovat haluavansa oppia surffaamaan, niin minä sanon, että et halua. Tämä on kaikkein paskamaisin laji aloittaa. Ensimmäiset kuusisataa tuntia menevät vettä nieleskellessä.”

Näin analysoi rannikolla tapaamani uusiseelantilaissurffaaja. Hän saattoi olla oikeassa.

On paljon, mitä cooleissa surffilehdissä ei kerrota.

Kuten sitä, että kun saa päälleen tarpeeksi monta isoa aaltoa, tuntuu ihan kuin nenä olisi täynnä oksennusta.

Tai että moni pissaa märkäpukuunsa.

Tai sitä, miten hullun päänsäryn jatkuva niskan jännittäminen tuo.

Luulin ennen, että surffauksessa vaikeinta aloittelijalle on itse laudalla tasapainoilu. Hah. Ei tosiaankaan. Vaikeinta on edes päästä pisteeseen, jossa laudalle voisi nousta. Ensin pitää ohittaa raja, jossa aallot hajoavat. Päälle kaatuu valtavalla voimalla aaltoja, jotka imaisevat mukaansa.

Kun rajan yli pääsee ja vesi tyyntyy, odotellaan sopivaa aaltoa. Tämä on mukavaa, paitsi jos vesi on hyistä ja märkäpuku aivan liian suuri. Silloin varpaitaan ei meinaa enää tuntea.

Sitten pitäisi tietää, mikä on sopiva aalto. Kun sellainen lähestyy, alkaa vimmaisa kauhominen. Jos ei kauho tarpeeksi kovaa, hetken menettää ja vaikka kauhoisikin, usein oma asento on väärä tai vauhti liian hurja.

Joskus harvoin kaikki menee nappiin. Aalto on sopiva, olo keskittynyt ja keho varma. Sitä seisoo ylpeänä laudalla ja maailmassa, ja tietää, että pystyy ihan mihin vaan

Muutaman sekunnin ajan on universumin kuningas.

Kunnes on aika kellahtaa mereen ja aloittaa sama rämpiminen uudestaan.

Mietin, miten ihmeessä surffareilla voi olla sosiaalista elämää. Vedessä vietetyn päivän jäljiltä hiukset ovat suolatakussa, iho kuiva ja silmät punaiset. Selkää, kaulaa ja käsivarsia kolottaa. Joka paikka on syväjäässä. Mutta ehkä kroppa tottuu. Ja ehkä Hawajilla, Balilla ja Gold Coastilla kaikki on helpompaa.

Jotain hyvin koukuttavaa lajissa on. Se on vaikeaa ja palkitsevaa, turhauttavaa ja tyynnyttävää.

Merellä on satumaisen kaunista.

Istun lautani päällä, sade hakkaa mereen ja vihreillä kummuilla on harmaata usvaa.

Kun tuuli tyyntyy, on aivan hiljaista.