Arvokkaassa 22 vuoden iässä olen siirtynyt kerhoon, johon vain naisilla on asiaa.

Minulta udeltiin ensimmäistä kertaa, olenko raskaana.

Utelun takana on aussisukulaiseni, kuusikymppinen nainen. Hän päätti lähestyä asiaa hienovaraisesti, eli kirjoittamalla sähköpostin, jossa hän toteaa minun näyttävän lihavalta. Nappisuoritus.

Tässä viesti:

Ensireaktioni oli klassinen miiiiiitäää viitttttttttuuua?

Ajattelin, etta kyseessä on surkea vitsi.

Kun tajusin tyypin olevan tosissaan, alkoi naurattaa hillittömästi. Näytin viestin kavereille ja kikatimme yhdessä tyypin urpoudelle.

Sitten iski kiukku. En ollut kuullut sukulaisesta kuukausiin, joten viesti oli erityisen irrallinen ja juntti. Siis ihan oikeasti, kerrataan: kuvasi on epämairitteleva, näytät lihavalta, oletko raskaana.

Ei hitto.

Olen aiemmin vähän ihmetellyt, miksi muut jaksavat vauhkota vauvautelijoista. Että no mitä väliä. Kysyväthan ihmiset kaikkea muutakin törppöä eivätkät arkoita pahaa. Mutta nyt tajuan. Raskausutelu vain menee pinnan alle. Kyseinen sukulainen ei varmasti koskaan kysyisi, milloin vaihdoin viimeksi alushousuni tai harrastin huikeaa seksiä, mutta raskausuteluun hänellä on pokkaa.

Ja juuri häveliaisyyden puute suututtaa. Miten hitossa se kehtaa? Miksi se kuvittelee, että asia kuuluu hänelle?

En voi edes kuvitella, miten paljon enemmän tunteita aihe herättää, jos kyseessä on itselle arka paikka. Koska en ole enkä halua olla raskaana, voin kuitata asian hetken hiiltymisellä ja hekottelulla. Mutta jos asiaan liittyisi juttuja kuten keskenmeno, hedelmättömyys tai tietoinen lapsettomuus, niin voi apua.

Luin viestin vielä kerran, ennen kuin vastasin.

Kerroin, että en ole raskaana. Totesin hänen menneen rehellisyydessään liian pitkälle, mutta kiitin huolenpidosta.

Olin ylpeä kypsästä vastauksestani.

Sitten tuli paluuviesti. Pahoittelun sijaan sukulainen hämmästeli, miksi olen pukeutunut kuin mustalainen ja miksi en tullut lokakuussa toisen sukulaisten häihin. Lopuksi hän kirjoitti, että myös hänen miehensä mielestä näytän kuvassa todella isolta.

Tällä kertaa ajattelin vastata, että haista paska.

Ylempi kuva herätti sukulaisessa huolen raskaudestani, kun taas alempaan kuvaan hän oli tyytyväinen.

Otettiin auto ja ajettiin viinitiloille.

Radiossa soi iloinen folk.

Viininmaistelu ei ollut tärkeilevää, kuten luulin, vaan tosi hupaisaa. Tilan omistaja kertoi viineistä niin kiehtovasti, että tuli palava (ja hieman hiprakkainen) hinku unohtaa kaikki ja jäädä paikkaan oppipojaksi. 

Kapusin kuitenkin kiltisti takapenkille, koska matkalla oli toinenkin kohde. Salaranta.

Ja mitkä maisemat perillä odottivatkaan! Ja mikä aaltojen kohina.

Oli niin kaunista ja autiota, ja niin kupliva olo, että piti nakella vaatteet pois ja juosta alasti mereen. 

Aallot olivat sekavia ja aurinko sokaisi.

Heitin rannalla huolimattomia kärrynpyöriä, seikkailin kallioiden taakse ja nukahdin lämpimalle hiekalle.

Pikkukengurut kuikuilivat pusikosta.

Juttelin tovi sitten sukulaiseni kanssa, joka on hyvin varakas. Kinastelimme puolitosissamme siitä, onko rahalla mahdollista tehdä kaikista kokemuksista parempia. Aina kun sanoin asian, joka ei vaadi rahaa, nokkela täti kyllä keksi, miten esimerkiksi liftaus tai tuore rakkaus olisi vielä pikkuisen makeampi paksulla lompakolla.

Mutta nyt ei hänkään olisi keksisinyt, miten tähän retkeen olisi voinut ostaa mitään lisää. Mitään ei puuttunut, ei mitään.

Tolkienin sanoin: If more of us valued food and cheer and song above hoarded gold, it would be a merrier world.

Tai Paul Simonin: I’ve got nothing to do today but smile.

Tai ihan omin: meri ja viini, huippudiili. Jou.