Minulla on Australiassa paljon sukua. Isoisoäidin veljeä, isoäidin serkkua ja äidin tätejä. Omia pikkupikkuserkkuja.

On ollut aivan ihana tavata heitä.

He ovat muun muuassa antaneet terveysneuvoja:

”Jos on haava, laita siihen kuumaa suolavettä. Korvakipu lähtee, kun laittaa korvaan tilkan viskiä, ja krapulaan auttaa etikkaan upotettu nenäliina, joka asetetaan otsalle. Rakoista taas pääsee eroon kusemalla niiden päälle.”

Olemme myös keskustelleet matkustamisesta:

”Haluaisin mennä perhelomalle Thaimaahan, mutta moni on sanonut, että siellä voi olla vaarallista. Kun siellä on niitä miehiä… naisia….. Äh, no niitä.”

Toisia sukulaisia, jotka matkustavat vuodeksi Suomeen, neuvottiin näin:

”Joo, kyllä teidän kannattaa ostaa sieltä oma talo. Onpahan sitten paikka, jossa majoittaa tuttuja ja pitää omat tavarat, eikä tarvitse maksaa vuokraa. Suomessa on niin halpaa.”

Olen saanut palautetta itsestäni:

”Kyllä sussa on meidän näköä. Et ole huijari.”

”Vai että noin helsinkiläinen sinusta on tullut.” (Pettyneellä äänellä kommenttina siihen, etten ole käynyt Kainuussa pariin vuoteen. Ei auttanut selittää, että olen syntynyt Helsingissä ja että edes äitinikään ei ole asunut seuduilla nuoruutensa jälkeen. Muori vain puisteli pettyneenä päätään.)

Ja neuvon rakkauteen:

”If you marry, marry for money.”

Osa puhuu suomea hyvin, osa parin sanan verran. Kaikkein eniten rakastan, miten sanan joo tilalle tulee sana jee (söpöintä ikinä, kun joku muu sanoo, ja niin hölmöä, kun lipsahtaa omasta suusta). Minut on otettu avosylin vastaan. Karjalanpiirakoita ja vierashuoneita piisaa.

Erästä iäkästä sukulaista hyvästellessäni hän mietti haikeana, että tapaammekohan enää ikinä.

No, ainakin tapasimme kerran. Jo se on minusta uskomatonta.