”Meet suuna päänä liftaamaan keskelle ei mitään, mutta sitten Melbournessa jännittää. Siis ihan sekopää.”

– Ystävän tekemä luonnearvio

Jos jollakulla lukijoista on vielä luulo, että blogin kirjoittaja on jotenkin siisti tyyppi, on aika luopua käsityksestä.

Olen ihan oudoissa asioissa vellihousu.

Ulkona on kaunis, viileä ja tuulinen päivä. Minä piileskelen sisällä ystävän talossa, koska kauhistuttaa lähteä ulos.

Päällä on nätit (laina)vaatteet ja hajuvesi tuoksuu seikkailulta. Kangaskassi on pakattu.

Mutta hirvittää. Uusi kaupunki. Ihmiset. Kaikki suurkaupungit mahdollisuudet ja elämät ja kohtalot ja kadut ja unelmat.

Siksi lykkään ovesta astumista. Otan kuvia itsestäni ja suuripäisesta koirasta. Kuuntelen skypen välityksellä, kun ystävä riitelee monen aikavyöhykkeen päässä poikaystävänsa kanssa. Siivoan. Sotken. Siivoan. Syön.

Lojun sohvalla kengät jalassa.

Boy And Bear laulaa, että nevertheless when this pain in my chest seems to grow, I’m living it harder to feel what it feels like to know. (Tässä ei ollut mitään piilomerkitystä. Se oli tasan se kohta, joka juuri nyt sattui soimaan, ja halusin ikuistaa sen.)

Kun ystävä oli lähdössä aamulla töihin, hän näytti kartasta kaksi paikkaa: reitin sporapysäkille ja reitin ruokakauppaan.

Ymmärrän täysin, jos makaat koko päivän sohvalla ja syöt jäätelöä, hän sanoi. Välillä ei vain irtoa. Mutta jos haluat lähteä pidemmälle, kaupungilla on kaikkea kivaa, hän jatkoi, ja tuli tiivistäneeksi elämäni dilemman.

Ratikka vai ruokakauppa. Seikkailu vai jäätelö.

Tänä sunnuntaina olemme suurten kysymysten äärellä.