Niin tuntematon, niin kutsuva
Kun öisen Melbournen valot ilmestyivät horisonttiin, sydämestä vihlaisi.
Kaupunki näytti pimeän keskellä niin suurelta ja tuntemattomalta, niin kutsuvalta.
Tuntui uskomattomalta, että olen viimein perillä.
Jo kaksi kuskia oli perunut kyydin, ja tämäkin saapui kolme tuntia myöhässä. Jaoin päivän ajomatkan saksalaisnuorten kanssa, mikä tarkoitti, että partymusa soi ja pringlesit haisivat. Lampaat laidunsivat karuilla pelloilla ja taivas oli kirkkaansininen.
Happihyppelyllä kiipesin katolle ja muistelin kaihoisasti Aasian kattomatkoja.
Mikä tämä tämmöinen maa on, kun ei saa edes auton katolla matkustaa, jupisin kömpiessäni takaisin takapenkille. Mutta toisaalta Aasiassa kukaan ei tarjonnut kotitekoista suklaa-juustokakkua tai näyttänyt läppäriltä saksankielistä Harry Potteria.
Viimein keskiyöllä pamahdin reppuni kanssa keskelle vilisevää kaupunkia. Kirkumista, naurua ja rutistus – vastassa oli aussipariskunta, jonka tapasin vuosi sitten Ugandassa.
Voi jälleennäkemistä.
Olin aivan pökerryksissä.
Tuntui ihan siltä, että jotain hienoa on alkamassa.
