”How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard.” 

– A. A. Milne

Snif.

Heippa Darwin!

Tänään alkaa uusi seikkailu, 3000 kilometriä maan halki etelään.

En ole varma, milloin matkaa saa tituleerata road tripiksi, mutta jos kilometrejä on noin monta ja autossa pari aussia, kitara ja kaljaa ja yöt nukutaan ulkosalla, kyllä se ainakin minulla täyttää kriteerit. Loputtomasti aikaa ei ole tarkoitus käyttää sisämaan koluamiseen, koska haluamme kaikki päästä rannikolle ennen joulua. 

Eilen oli klassinen viimeinen, taianomainen ilta.

Sellainen, kun tapaa mahtavia tyyppejä ja nukkuu tuskin tuntiakaan.

Oli kunnon myräkkä, ukkosti ja vihmoi, joten ajatus satamaraflasta kariutui. Lennokas take two piti sisällään pienen baarin, jossa muut asiakkaat koostuivat miehistä mekoissa ja peruukeissa ja supermiehistä ja jättijäniksistä ja pariskunnasta yhteisessä venehaarniskassa ja sekä muista naamiaisasuisista sankareista. Join Somersbyta ja nauroin. Ilta jatkui aamuun asti ja piti sisällään jääjogurttia, läpimärät vaatteet ja jasmiiniteetä.

Aina on kummasti niin, että vaikka olisi jo pitkään ollut valmis lähtemään, hyvästien koittaessa keksiikin miljoona asiaa, jotka jäivät tekemättä ja sanomatta ja näkemättä. Tai tapaa tyypin, josta miettii, miksi hemmetissä tavattiin vasta nyt eikä jo silloin, kun yhteistä aikaa olisi vielä ollut.

Luopuminen onkin yksi osa matkantekoa, joita vihaan ja rakastan.

Vihaan, koska harmittaa, miten kaikki loppuu ennen kuin ehti edes alkaa, ja koska välillä ei jaksaisi enää yksiäkään hyvästejä.

Rakastan, koska oikeasti tiedän, että paikkaan ikuisesti jääminen tietäisi vain kyllästymistä ja viimeisen illan ystävä ei tuntuisi lainkaan niin spesiaalilta, jos edessä olisi loputtomasti aikaa.

Koska juuri se on lähdön luonne.

Haikeansuloinen.

Nyt pesen porkkanoita lavuaarissa ja kirjoitan kiitoskorttiin Milnen lausahdusta. Paras ystäväni lähetti lauseen minulle muuttaessaan Lontooseen, ja se palaa mieleeni usein. On todellinen onnenpekka, jos saa lähdön hetkellä rukoilla, ettei tarvitsisi lähteä.

Kun halaa ihmistä viimeisen kerran ja lähtee kävelemään eri suuntaan, päässä soi Plutonium74:n niin rakas Loppulaulu.

Tämä on loppulaulu, mutta kaiken loppua se ei suinkaan merkitse, aina jotain jää.

Niin jää. Aina jotain jää.

Kolme vuotta sitten olin ensimmäisellä kaukomaan reppureissulla.

Se meinasi jäädä välistä.

Olin päättänyt olla järkevä ja viettää välivuoden Suomessa. Kun on toi asunto ja tää kahvilatyö ja saa kivasti rahaa säästöön ja silleen, perustelin itselleni. Samalla katsoin kasvavan rauhattomuuden vallassa kuvia, joissa poikaystävä juoksee mereen Sulawesilla.

Ja yhtenä syyspäivänä se iski.

Olin juuri töissa valmistamassa cappuchinoa, kun ajatus löi kirkkaana läpi: miksi minä olen täällä? Miksi minä teen cappuchinoa, kun voisin uida meressä Aasiassa?

En keksinyt vastausta.

Ja samalla isku varmuus. Se ei ollut edes päätös, vaan pakko, että nyt on lähdettävä, vaati se mitä vaati. Niinpä ostin lennot kahden viikon päähän ja kakistin uutisen pomolle ja perheelle. Olin hädissäni ihan kaikesta: mistä löydän yöpaikat ja mihin kulutan päiväni. Olin varma, että kuolen, jos en muuhun, niin kauhuun tai tylsyyteen. 

Tuntui, että olen hullu.

Tuntui, että olen tekemässa jotain todella suurta.

Ja niin olinkin. Ilman sitä en olisi nyt tässä.

En olisi sinä hetkenä ikinä arvannut, mitä kaikkea päätös tarkoittaa tuleville vuosille: kattojuhlia Ukrainassa, pitkiä kesäöita Serbiassa ja pieniä saaria Ugandassa. Moldovan laakeita peltoja, Kokärin kirpputoreja ja Itä-Timorin armotonta paahdetta. En olisi uskonut, että kolmessa vuodessa koluan neljää mannerta ja kymmeniä maita, vaikka samalla opiskelen ja teen töitä. En ollut ikinä sohvasurffannut tai liftannut, vaikka nyt en voisi kuvitella matkustavani mitenkään muuten.

Onkin älyttömän siistiä, miten nopeasti matkustajana kehittyy. Tämän päivän näkökulmasta  reppureissu Kaakkois-Aasiassa oli tietenkin ihan lällyjuttu, mutta koska se oli alku, en voi kokea muuta kuin kiitollisuutta.

Olen nyt paljon mukavampi tyyppi kuin välivuotenani. Rennompi, levollisempi ja spontaanimpi. Aiemmin olin stressipussi, joka jaksoi kantaa murhetta ihan kaikesta. Iso osa muutoksesta menee tietenkin ihan vain aikuistumisen piikkiin, ja vuosiin on mahtunut myös kasvattavia huipputöitä ja yliopisto. Mutta silti: en olisi minä ilman matkojani.

Siksi olen ikuisesti kiitollinen sille (melkein) 19-vuotiaalle, joka uskalsi cappuchinon äärella pysähtyä ja hyväksyä: minä haluan lähteä. Vaikka se pelottaa minua kuolettavasti, aion uskaltaa.

Ja minä uskalsin.

Ja niin uskallat sinäkin.

Kukaan ei synny reissaajaksi ja arkajalastakin voi tulla huimapää. Moni ystävä, joiden matkantekoa vuosia sitten ihailin, ei ole liikkunut vuosiin minnekään, kun taas moni pelokas on repäissyt ja häipynyt. Joten ihan yhtä lailla vuosien päästä moni teistä, joka nyt lukee tätä postausta ajatellen, etta en minä vaan ikinä, voi olla kokenut aivan henkeäsalpaavia seikkailuja, joita me muut kuuntelemme suu auki.

Sillä ei ole mitään väliä, minkä ikäisenä aloittaa: suuri idolini on maailman vanhimmaksi backpackeriksi tituleerattu Keith Wright, joka aloitti reppureissauksen 85-vuotiaana.

Riittää, että uskaltaa kerran, sillä sen jälkeen kyllä uskaltaa uudestaan.

Ja yhä uudestaan.

Vuoret eivät muutu muutamassa vuodessa (pikkukuvat vuodelta 2009). Katso kommenttiosion kuvista, muuttuuko ihminen.