Talo on 120 vuotta vanha.

Ennen se kuului aristokraattisille hevosystäville, sitten kommunisteille.

Nyt se kuuluu kolmikolle, joka remppasi talosta ekomajapaikan. Lähes kaikki on käsityönä tehtyä tai kierrätettyä. En edes osaa selittää, miten vahva fiilis on paikassa, jossa pienetkin jutut ovat tulleet jonkun käsistä. Puuovet, suihkulaatta, sänky selän alla. Tiedätte kyllä, jos olette käyneet sellaisessa paikassa. Sen kaiken vaivan ja rakkaude vain jotenkin aistii.

Asumukseni Budapestissä oli yksinkertaisesti täydellinen. Laitoin huoneen kotoisaksi, ostin nurkkakaupasta suitsukkeita ja tuoreita vadelmia.

Kuljailin pitkin katuja. Söin jumalaista hummusta, tainnuttavaa vuohenjuustolättyä ja keskivertoa vegaanilounasta.

Eksystelin. Löytyilin.

Kahvilassa juttusille tuli suomalaistyttö. Hän oli juuri menossa miljönäärin asuntonäyttöön katsomaan valtavaa asuntoa, jossa on kristallikruunut ja taidekokoelman palasia. Paikka irtosi naurettavan halvalla hinnalla. Sen kunniaksi menimme maljoille kuppilaan, jossa oli kiero baarimikko. Seuraavana päivänä yllytin tytön ja tämän ystävän mukaan videopläjäykseen, jossa lauloimme ja tanssimme kappaleen Mulanista.

Muutenkin oli jotenkin sellainen hyvä tunne.

Sen on pakko johtua siitä, miten hupaisasti koko Budapest alkoi. Yöjunassa kukaan ei herättänyt, joten heräsin vasta konnarin karjuntaan. En ymmärtänyt sanoja, mutta sanoma tuli selväksi: painu pihalle, juna lähtee! Ja minähän painuin, nyssäkät kainalossa ja suuna päänä. Ulkona satoi kaatamalla. Olin paljain varpain, villapaita rytyssä ja hyvin pöllämystynyt. Ei voinut muuta kuin hihittää.

Pommiin nukuttu aamu sai vastaparikseen yön, jona valvoin aamuun asti. Olin lähtenyt klubille aikeenani vain tanssia. Ja kun sanon tanssia, tarkoitan oikeastaan täyskahelia valloilleen pääsemistä. Kun tanssin, tanssin sekopäisesti. En tarvitse juotavaa, jotta pompin ja pyristelen kuin kolmivuotiaan syleilystä pakoa yrittävä hamsteri. Varsinkin, jos lavalla mouhoaa jamaikalainen räppäri.

Jossain tanssin tuoksinnassa vastaan tuli aussi, jolla oli hattu ja monta tatuointia. Päädyimme ensin puhumaan asioiden pakenemisesta, sitten pakenemaan yöhön.

Ostimme katukojusta maailman kusisinta falafelia ja istuimme kadunreunalle. Pari pusua saattoi vaihtaa omistajaa. Hetken kuluttua kohdalle pysähtyi kaksikko, joka kysyi, saavatko he soittaa meille Beatlesia. Hitto vie! Kuhertelu on aina suloista, mutta erityisesti, jos siihen liittyy Budapestin yö, kiharatukkainen poika ja piirun verran epävireinen kitaramusiikki.

Loppuyön hilluimme pitkin kaupunkia.

Sisäpihalla tuima nainen lakaisi lehtiä. Tai luutusi, jos ääntä oli uskominen. Laahava ääni kaikui pitkin mukulakiviä ja kokoon taitettuja pöytiä.

Kaupunki alkoi valostua. Ihmiset valuivat ulos raitiovaunuista ja kohti töitään tasaisina virtoina, me hekottelimme tyhjänpäiväisyyksille ja villapaitakin katosi. Onneksi löytii rantapenkki, johon kellahdin makaamaan pää sylissä, hattu silmillä. Toinen kääri tupakkaa. Jossain soi viulu.

Hetki oli niitä, kun tuntee olevansa elokuvassa. Kun kysyy, että onko tämä todella minun elämääni.

Ja saman tien vastaa itselleen, että kyllä tämä on. Tietenkin se on. 

Koska on olemassa hetkiä, jotka ovat niin kauniita, että tuntuu särkyvänsä pelkästä ajatuksesta, että ne joskus loppuvat. Mutta niiden lisäksi on myös hetkiä, jotka ovat niin vahvoja, että niiden loppumista ei edes pelkää. Joissa on täysin varma, että juuri näin kuuluu olla, juuri tässä ja nyt.

Elokuvalliset hetket eivät usein ole niitä, jotka ovat kaikkein kauneimpia ja absurdeimpia. Ne ovat niitä, kun hetken ajan kaikki on paikallaan.

Kun jokin aivan vieras synnyttää niin tutun olon. 

Niin ohimenevän kokonaisen.