Todisteeksi, ettei pikkuväki ole kaapannut minua vuoteen 2Q13:

tässä kaksi kuvaa minusta.

Molemmat on otettu Maubissessa, joka on kaunis, juureva ja yllättävä vuoristokylä. Uusin lempipaikkani maailmassa.

Pidän näistä kuvista. Olen likainen, mustelmilla, nälkäinen ja paljas, nauravainen ja levollinen, päivä päivältä ruskeampi ja pisamaisempi. Eli kauniimpi kuin koskaan. Vaikka ei sillä, että kauneudella olisi mitään väliä. Juuri nyt vain ilolla on.

Ja sitä piisaa.

Elossa ollaan.

Ja nyt en tarkoita sillä kuoleman vastakohtaa, hengissä olemista, vaan vastakohtaa sille, että päivät vain virtaisivat ohi jälkiä jättämättä ja olo olisi jotenkin vajaa ja laimea. Olen todellakin elossa, kuplivalla ja täydellä tavalla, jokaista hippustani myöten.

Liftasin maan poikki ja takaisin. Romut tiet veivät itäisimpään kolkkaan, pienelle paratiisisaarelle, jossa snorklasin kirkkaiden kalojen keskellä, nukuin bungalowissa ja lekottelin sellaisessa raukeassa olossa, jonka vain kohtisuora valo, valkea hiekka ja turkoosi vesi voivat saada aikaan.

En kuitenkaan sanoisi, että se olisi ollut parasta. Yhtä hienoa oli kaikki se, mitä oli matkan varrella.

Oli ahtaita takapenkkejä, tuuli lava-auton perällä, suuria perheitä ja indonesialaisia bisnesmiehiä, joiden kyydissä pysähdyttiin välillä hieromaan kauppaa ja popsimaan keksejä.

Autot hajoilivat, vesi loppui ja hiki haisi. Vuoret kohosivat, aurinko paahtoi riisipeltojen yllä, kuivalla maalla käyskenteli lampaita ja ryppyisiä naisia kirjavissa sarongeissa.

Kerran jäin pois risteyksessä, josta matkaa kylään oli vielä 40 kilometriä. Ainoa taksikuski oli tomppeli ja minulta paloi pinna. Sisupäissäni päätin, että minä perkele mielummin kävelen siihen kylään kuin menen tuon kyydissä. Ja sitten eikun vain tallustamaan. Aurinko laski. Ei ollut kyytiä, ei yöpaikkaa, oli vain viidakkoa ja joki, jossa on krokotiileja. Mutta tiesin, että kaikki menee juuri kuten pitää, ja menihän se. Juuri ennen pimeää tuli lava-auto, ja siellä kökötti ihana perhe, joka tarjosi patjan lattiallaan.

Yhdellä iltalenkillä taas kävi se, mikä ei ole hauskaa: eksyin yksin viidakkoon.

Hypin kylmien purojen yli ja yritin pysyä rauhallisena. Kun puun takaa ilmestyi mies pitkän veitsen kanssa, olin varma, että se on sitten hei hei pää. Mutta mies johdattikin minut sanaakaan sanomatta pois pöpeliköstä. Kun seuraavan kerran kohtasin veitsen, se tapahtui, kun tuntematon ukko pysäytti minut metsäpolulla. Hän kiipesi veitsi kainalossa korkeaan puuhun, pudotti kookoksen ja ojensi sen auki leikeltynä. Helle oli huumaava ja kookosvesi suussa niin makeaa.

Itä-Timor on kaunis maa, kaunis ja ystävällinen.

Ennen tänne tuloani luin monesta paikkasta, että maa on vaikea paikka reissata, mutta minulle tämä on ollut kaikista vierailemistani maista helpoin. Avosydämiset ihmiset ovat kiinnostuneita vierailijasta, mutta eivät puske iholle. Kukaan ei yritä kiskoa rahaa, myydä rihkamaa tai varastaa kamoja. Kaikki vain elävät arkeaan ja antavat minun olla osa sitä.

Ja se täällä onkin hienointa. Ei tunnu, että olen vain irrallinen hahmo, joka katsoo maisemia ja ihmisiä turvallisen välimatkan päästä, vaan että olen keskellä sitä kaikkea. Lapsella halkeaa huuli. Kukot rääkyvät.

Lemmikkiapina kietoo pienet kätensä kaulalleni ja nukahtaa.

Juodaan kitkerää juomaa, joka maistuu lonkerokiljulta. Teini puhuu tetunia, äiti indonesiaa, isoäiti portugalia, jokainen paikallista murretta, joku sanasen englantia. Kerrotaan, mitä vähillä yhteisillä kielillä, käsihuitomisilla ja kameran kuvilla pystytään, ja sitten ollaan vaan.

Illalla peseydyn kynttilän valossa. Kaadan ämpäristä selälle ruskeaa vettä ja puen päälle nihkeät vaatteet. Vatsaan sattuu. Lapset ja lihavat siat meluavat. Illalliseksi on valkoista riisiä ja kitkeriä kasviksia, kuten aina.

Takana on pitkä päivä ja edessä monta samanlaista.