Voi apua tätä iloa
Tuntuu, että olen tullut taivaaseen.
Itä-Timor on juuri sellainen paikka, jossa rakastan matkustaa.
Vuorilla on viileää ja kauneinta ikinä. On ruusuja ja vanhoja portugalilaisia taloja. Vanhat naiset näyttävät aivan hipstereiltä ja nuoret naiset hyvin vanhoilta. Avocadot maksavat muutaman sentin. Olen liftannut kuorma-autojen kyydissä kapeita vuoristoteitä, ja se on parasta mitä ihminen voi elämässään kokea. Kaikki ne tuoksut, tuuli ja syvä vapaus.
Asun ikäiseni Nanin ja tämän perheen luona. Puhun jo pikkuisen tetunia.
Tuntuu, että vasta nyt alan tajuta, miten matkaa oikeasti voi ja kannattaa tehdä. Olen istuskellut perinteisten talojen portailla, ympärillä koko suku ja vanhat maat, ja ihan vain ihmetellyt. Näennäisesti ei tapahdu mitään, mutta pienetkin hetket kokee syvästi.
Kävelen mielelläni hautausmailla, jotka ovat todella värikkäitä ja mahtipontisen kauniita. Haudanvalajat makoilevat vanhojen hautojen päällä ja esittelevät ylpeinä, kuinka monta perustaa ovat saaneet valmiiksi. Tänään tolu, eli kolme. Vuorilla tapasin portugalilaisen pariskunnan, jonka valokuvaajamies tekee täältä kirjaa. He asuvat autossa. Pääkaupunki Dilissä taas tutustuin saksalaiseen toimittajapoikaan, jonka kanssa lähdemme tänään reissaamaan kohti saaren itäosia. Muuten en ole nähnyt yhtään reissaajia. Se on mahtavaa.
Kun kiipeää korkealle mäelle, maan kauneuden saa omia täysin itselleen. Hetken jakaa korkeintaan pari laihaa hevosta ja pieni apina.
Hetkessä eläminen on usein niin vaikeaa, mutta täällä ainoa mahdollinen tapa olla. En tiedä, minne krooninen levottomuuteni on kadonnut, mutta toivottavasti se pysyy siellä mahdollisimman pitkään.
Nyt minulla on vain niin rauhallinen, levollinen ja tyyni olo. Sellaisella helpolla tavalla onnellinen.
Oli maailman paras asia, että päätin tulla tänne.
